Ester-Esra

VAIKKA KOETTAA, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA

Esra 1-2, Kylväjä 3/2006

Lähetystyön eräs tavoite on antaa kullekin kansalle Raamattu sen omalla kielellä. Vaikka äidinkielellä olisikin Raamattu, niin jos sitä ei lueta, ei Raamattu kykene auttamaan todelliseen Jumalan tuntemiseen. Raamattu avautuu vain sille, joka suostuu sitä kärsivällisesti lukemaan koko elämänsä ajan.

Olemme Sanan sivuilla jo vuosia käyneet läpi Vanhan testamentin historiallisia kirjoja ja koettaneet kuunnella niiden sanomaa. Tavoitteena on ollut myös innostaa lukijaa tekemään omia löytöjä. Jos minä saan sieltä evästä uskonelämääni, niin aivan varmasti sinäkin saat. Ei vain pidä loukkaantua VT:n karuun ulkokuoreen!

Esran kirja aloittaa historiallisten kirjojen lyhyen loppuosan. Joosuan ajasta alkanut Luvatun maan asuttaminen päättyi Jumalan rangaistustuomioihin ja kansan hajottamiseen. Koskaan maa ei kuitenkaan ole ollut täysin tyhjä valitun kansan jäsenistä. Jumala antoi nyt aivan uuden alun, kuten hän on antanut meidänkin aikanamme. 

Esran kirjan kuusi ensimmäistä lukua kertovat paluusta ja noin kaksikymmentäkolme vuotta kestäneestä Jerusalemin temppelin vaivaloisesta jälleenrakentamisesta.

Suuri ei ollut niiden joukko, joissa Herra oli herättänyt halun lähteä liikkeelle (Esra 1:5) Baabelin virtain vieriltä. Eräänkin suvun jäseniä mainitaan olleen yhdeksän (2:20).  Palaavien joukossa olivat varmaankin Jeesuksen esivanhemmat. Juuri näiden palaavien kautta Jumala alkoi luoda uutta. He joutuivat kestämään monia vaikeuksia. Maassa asuvat tekivät kaikkensa estääkseen jälleenrakentamisen. Heitä peloteltiin, virkamiehiä lahjottiin ja heistä lähettiin syytöskirjeitä (4:4-6). Temppelin rakentamistyö ajoittain väkivalloin keskeytettiin (4:23). Mutta he eivät antaneet periksi eivätkä luopuneet Herralta saamastaan tehtävästä. Vaivanalaisinakin he jatkoivat. Herra lähetti myös profeettoja rohkaisemaan heitä (5:2). Esran kirjan alku kuvaa jotain samaa, mitä tämän päivän juutalaiset ovat saaneet kokea omassa maassaan paluunsa jälkeen.

Herra oli luvannut hajottaa kansansa ja se toteutui. Herra oli luvannut myös koota ja sekin toteutui. Herra sana osoittautui todeksi niin tuomiossa kuin armahtamisessakin. Esran kirja alkaakin sanoilla: ”Herra toteutti sanansa, jonka profeetta Jeremia oli julistanut” (Esra 1:1).

Psalmien kirja kuvaa tätä Jumalan toimintatapaa. Näin Jumala toimii kaikkein aikojen Jumalan lasten, myös meidän elämässämme. Herra rankaisee meitä meidän rikkomuksistamme ja kurittaa meitä meidän syntiemme tähden. Herra myös vakuuttaa, että hän ei ota meiltä pois armoaan eikä hänen uskollisuutensa horju. ”Minä en riko liittoani, en muuta sitä, minkä olen luvannut” (Ps 89:33-35). Tosin voimme joutua tuskallisesti huokailemaan: ”Herra, kuinka kauan? Kätkeydytkö sinä ainiaaksi? Kuinka kauan vihasi leimuaa kuin tuli? Muista, Herra, kuinka lyhyt on ihmiselämä!” ”Herra, missä on uskollisuutesi, missä ovat lupauksesi.” ”Älä unohda, Herra” (89:47,48, 50, 51).

Lopulta kuitenkin jokainen Jumalan kansan jäsen voi sydämestään veisata Esran  sanoin: ”Herra on hyvä, iäti kestää hänen armonsa” (Esra 1:11) ja tunnustaa uskossa: ”Jumala ei hylännyt” (5:5).

 

AIKA ITKEÄ JA AIKA NAURAA

Esra 3, Kylväjä 4/2006

Kuinka eri tavoin saatammekaan kokea tilanteen, jossa Herra toteuttaa sanaansa ja johdattaa. Välähdyksen tällaisesta Jumalan kansan tavasta kokea eri tavoin kohtaamme Esran kirjassa. Pakkosiirtolaisuudesta palanneet olivat vanhan pääkaupunkinsa ja Salomon temppelin raunioilla. Viitisenkymmentä vuotta rauniot olivat lojuneet koskemattomina.

Nyt oli pystytetty alttari entiselle paikalleen, mutta avoimen taivaan alle (Esra 3:2). Alttari oli Jumalan kansan elämässä se paikka, jossa sovitusuhrin veri ja Jumala kohtasivat ja jossa tapahtui syntien anteeksiantamus (3 Moos 9:7-9). Paluun toisena vuonna oli tullut aika laskea uuden temppelin perusta. Juhla-asuun pukeutuneet papit soittivat torvia ja leeviläiset helistivät symbaaleja ja lauloivat kiitoslaulua. Sitä samaa laulua oli laulettu jo silloin, kun Daavid oli tuonut liitonarkun Jerusalemiin (1 Aik 16:7). Tämän kiitoslaulun kertosäe löytyy Psalmin 136:n jokaisesta jakeesta: ”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa.” Se merkitsi rohkeaa uskon tunnustamista raunioiden keskellä.

Mutta sitten tulee esiin meidän ihmisten suuri erilaisuus. Sama asia samassa tilanteessa saattaa synnyttää toisissa iloa ja toisissa itkua (Esra 3:12-13). Rajoittuneisuutemme vuoksi tällainen erilaisuus saattaa kuitenkin aiheuttaa epäluuloja ja ristiriitoja. Meillä on halu saada kaikki kokemaan samalla tavoin kuin itse koemme. Voidaan vaatia, että kaikkien on riemuittava ja ylistettävä. Ei siedetä hiljaa olevia eikä niitä, jotka huokailevat ja itkevät. Ehkä jossakin taas voidaan kokea aivan päinvastoin. Saatetaan odottaa, että kaikki valittavat ja itkevät.

Pyhä Henki on tallettanut meille kuvauksen siitä kuinka temppelin perustaa laskettaessa toiset ylistivät ja kiittivät, jopa huusivat ilosta. Toiset taas itkivät ja valittivat. Mutta sitten meille sanotaan jotain tärkeää: ”Äänekkäässä riemussaan ihmiset eivät kuulleet toisten itkua” (Esra 3:13). Kummatkin saivat vapaasti ilmaista tunteensa. Mutta riemuitsijat ja ylistäjät aivan kuin äänellään ajoivat kaiken ylitse. ”Huuto kuului kauas” (Esra 3:13, KR 38). Ehkä he eivät halunneet edes kuunnella toisten itkua ja pitävät sitä epäuskon ilmauksena. Mutta myös itkijät ja valittajat olivat Jumalan edessä. Heidänkin sydämensä ääntä Herra kuunteli ja sille annettiin sija. Heitä ei syyllistetty siitä, etteivät he ottaneet osaa toisten riemuun.

Meille kerrotaan, että erityisesti vanhat itkivät ja valittivat. He olivat nähneet edellisen temppelin loiston ja muistivat hyvinkin kauhistuttavan tuhon ajat yli viidenkymmenen vuoden takaa. He muistivat profeettojen varoitukset ja kansan kovakorvaisuuden ja epäuskon. Ehkä hekin olivat silloin torjuneet Herran äänen. He ehkä tajusivat, että tämän hetken tulisi olla yhtä hyvin kiitoksen kuin katumuksen ja synnintunnustuksenkin hetki. Ehkä he myös tajusivat kuinka vaikea ja vaarallinen työ oli vielä edessä. Tulisi kestämään kauan ennen kuin temppeli olisi rakennettu. Me tiedämme, että temppeli vihittiin vasta 23 vuoden kuluttua. Vanhat eivät sitä enää nähneet.

Aidot Jumalan kansan sydämen äänet voivat olla samaan aikaan sekä kiitoksen ja riemun että valituksen ja itkun ääniä. Molemmat äänet ovat uskon ääniä ja saavat tulla esiin Herran edessä.

 

KATUMUS JA RUKOUS

Esra 7-10, Kylväjä 5/2006

Esran kirjalle nimen antaneen Esran kohtaamme vasta kirjan loppuluvuissa (Esra 7-10). Kirjan alkuluvuissa kerrottu Jerusalemin temppelin rakentaminen tapahtui vuosien 538 ja 516 eKr. välisenä aikana. Esra eli vuosikymmeniä myöhemmin. Elefantinessa tehdyn papyruslöydön perusteella on päätelty Esran tulleen Jerusalemiin vuonna 457 (Esra 7:8).

Ensimmäistä kertaa lukiessamme Esran kirjaa ehkä koemme sen jäykkänä, luettelonomaisena, muodolliseen ja lainomaiseen hurskauteen huomionsa kiinnittävänä kirjana. Siinä näyttää alkavan UT:ssa kohtaamamme farisealaisuus. Sehän on kuvattu liikkeenä, jonka jäsenet halusivat eristäytyä saastaiseksi kokemistaan kanssaihmisistä.

Esran kirjan huolellinen lukeminen tuo esiin jäykän ulkokuoren alta kuitenkin eräät meidänkin uskonelämämme keskeisimmät totuudet.

Saamme tietää, että Esran elämä ja hänen vaikutuksensa perustui siihen, että Herra oli hänen kanssaan (Esra 7:6) ja Jumalan suojaava käsi johti häntä (7:9). Hän halusi myös kaikesta sydämestään tutkia Herran sanaa (7:10). Mutta juuri nämä asiat ovat myös meille todella tärkeitä.

Ehkä kaikkein koskettavinta Esrassa on hänen syvä katumuksensa. Meidän ei tule kiinnittää huomiota siihen, mikä synti aiheutti hänessä tuon katumuksen. Meillä kullakin on omat syntimme. Oleellista on hänen katumuksensa voimakkuus synnin ja syyllisyyden tähden. Kun hän tajusi synnin vakavuuden, hän repäisi vaateensa, raastoi hiuksiaan ja lyyhistyi maahan kauhun lamauttamana. Hän istui paikallaan jähmettyneenä iltaan asti. Kun hän toipui lamaannuksesta, hän heittäytyi polvilleen, ojensi kätensä Herran, Jumalan, puoleen ja rukoili sydämensä hädässä.

Me olemme kaiketi tämän ajan Jumalan kansan jäseninä kadottaneet tällaisen Jumalan pyhyyden synnyttämän kauhun syntiemme tähden. Luemme kyllä Raamatustamme, että on kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin (Hepr 10:31). Mutta tuskinpa kertaakaan elämässämme olemme syntimme tähden kokeneet tätä kauhua pyhän Jumalan edessä. Herran pelko on kadonnut elämästämme. Synti on tullut vain jonkinlaiseksi pintatahraksi, joka vaivattomasti saadaan pois.

Esran rukous (Esra 9:6-15) soveltuu keskeisiltä osiltaan erittäin hyvin niin omaan kuin myös seurakuntiemme ja kirkkomme elämään. Suuren elämänkriisin tullessa tämä rukous voi olla tukena ja auttaa löytämään oikeat sanat, kun omat sanat loppuvat.

Esran rukous voidaan muuntaa seuraavan muotoon: "Jumalani, minä häpeän niin, että tuskin uskallan nostaa kasvojani sinun puoleesi. Meidän syntimme tulvivat päämme yli ja syyllisyytemme kohoaa taivaaseen saakka. Syyllisyytemme on suuri ja syntiemme vuoksi olemme joutuneet paljon kärsimään. Kuitenkin sinä, Jumalamme, olet rangais­sut meitä vähemmän kuin olisimme ansainneet. Olet antanut jälleen mahdollisuuden elää ja tehdä työtä. Olet osoittanut meille armosi ja sallinut elämämme jatkua. Olet herättänyt meissä toivon ja antanut uutta voimaa. Herra sinä olet armolli­nen!"

 

TUSKASTA JA MURHEESTA SYNTYY UUTTA

Nehemia 1, Kylväjä 6-7/2006

Nehemian kirja alkaa kertomalla yhden ihmisen sydämen tuskasta ja murheesta. Samalla tavoin alkaa myös Samuelin kirja. On ihmeellistä, että juuri yksityisen ihmisen sydämen tuska on ollut alkuna uuteen vaiheeseen Jumalan kansan elämässä. Samuelin kirjassa uusi vaihe oli Luvatussa maassa Daavidin sukuisen kuninkuuden ympärille syntynyt oma valtio. Silloin rakennettiin Jumalan läsnäolon paikaksi temppeli ja kaikui profeettojen unohtumaton ääni.

Nehemian kirjassa taas alkaa Luvatussa maassa lain, tooran, ympärille muodostuvan ja muista kansoista erottuvan uskonnollisen yhteisön aika. Profeettojen ääni on lakannut. Ylipapit ja rabbit johtivat kansaa. Juuri tuon ajan keskelle syntyi Jeesus Messiaana.

Jeesuksen hylkäämisen jälkeen tuhoutui temppeli papistoineen ja Luvattu maa omana maana menetettiin. Nehemian aikana alkanut ja tooraan keskittyvä uudistusliike piti kuitenkin hajallaan elävän Jumalan valitun kansan koossa maailmanhistorian myllerrysten keskellä.

Tätä vaihetta kesti aina vuoteen 1948. Silloin syntyi kahden ja puolen vuosituhannen jälkeen Israelin valtio. Sekin syntyi sydämen tuskasta. Kärsijöinä olivat nyt yli kuusi miljoonaan holokaustissa surmattua juutalaista. Heistä yli miljoona oli lapsia.

Nehemian sydämen tuska purkautui rukouksena ja niin jälleen tulee esiin se, mitä Jumalan mieleinen rukous sisältää. Rukous on kunnian antamista Jumalalle: "Oi Herra, taivaan Jumala, sinä suuri ja peljättävä Jumala” (Neh 1:5, KR 38). Rukoilija tunnustaa uskonsa kaikkivaltiaaseen. Miksi hän yleensäkään rukoilisi, jollei Jumala olisi sellainen. Rukoilija myös kokee, että Jumala on uskollinen liitossaan, liiton sanoissaan ja että Jumala on laupias (1:5, KR 38).

Nehemian rukouksessa tulee esiin myös eräs uuden liiton kansalle vaikea asia. Rukous näyttää korostavan sitä, että Jumala on uskollinen ja laupias vain niitä kohtaan, jotka rakastavat häntä ja noudattavat hänen käskyjään (1:5,9)? Tätä vaatimusta emme pysty täyttämään. Mutta sitä ei myöskään täyttänyt Jumalan valittu kansa eikä Nehemia itsekään. Hän tunnustaa avoimesti omat ja kansansa synnit. He eivät ole rakastaneet Jumalaa ja noudattaneet hänen käskyjään (1:7). Mikä ristiriita! ”

Miksi Nehemia kuitenkin uskaltaa kääntyä Jumalan puoleen? Hän vetoaa Jumalan omiin armolupauksiin ja armotekoihin (1:8-9). Sinähän vapahdit Egyptistä kansasi ”suurella voimallasi ja väkevällä kädelläsi” (1:9, KR 38). Siksi olemme olemassa. Laupeutesi tähden sinä kokoat yhteen meidät, syntiemme tähden hajotetut ja viet valitsemaasi paikkaan!

Meille, uuden liiton kansalle, Jumalan suuren voiman ja väkevän käden vapahtava teko on Golgatan sovitustapahtuma. Siihen vedoton rukoilemme silloin, kun tuska ja murhe täyttää sydämemme. Vetoamme myös Jumalan sanan armolupauksiin: ”Muistathan, että sanoit” (1:8). Näihin kahteen asiaan perustuu rukouksemme. Siksi ”Herra, avaa korvasi kuulemaan minun rukoustani.” ”Täytä nyt pyyntöni” (1:11).

Jumalan puoleen kääntyminen, häneen turvautuminen on nimenomaan hänen käskyjensä täyttämistä. Kääntyessämme Jumalan puoleen emme voi olla tunnustamatta syntejämme ja luottamatta siihen, että Sijaisemme on täyttänyt koko lain puolestamme.

 

OPI RUKOILEMAAN JA TEKEMÄÄN TYÖTÄ

Nehemia 2-6, Kylväjä 8/2006

Kuinka herkästi Nehemia tajusikaan kaiken hänen elämässään olevan sen varassa, mitä Herra antaa. Näin siitäkin huolimatta, vaikka hänen asemansa sen ajan yhteiskunnassa oli tavattoman korkea ja vaikutusvaltainen. Joka asiassa  hän rukouksessa kääntyi Jumalan puoleen. Kun hänen sydämensä täyttyi murheella, hän rukoili (Neh 1:4). Kun hän juomanlaskijana oli tarjoilemassa ja kuningas kiinnitti huomionsa hänen murheelliseen ilmeeseensä, hän pelästyi ja kun kuningas kysyi, hän pyysi Jumalalta oikeita sanoja vastatakseen viisaasti (2:4). Jumala kuuli hänen rukouksensa. Kuningas oli suopea ja suostui Nehemian pyyntöön lähteä Jerusalemiin rakentamaan kaupunkia. Nehemia koki, että Jumalan suojaava käsi oli nyt hänen yllään (2:8).

Perillä odottivat kuitenkin suuret vaikeudet. Oli vaikutusvaltaisia viranomaisia, jotka tekivät kaikkensa estääkseen Nehemiaa toteuttamasta suunnitelmaansa (2:10). Siksi hänen oli toimittava viisaasti ja tarmokkaasti. Liikoja puhumatta hän kartoitti mahdollisimman pian tilanteen ja edessä olevan työn. Hän teki sen huomaamatta – yöllä (2:12). Vasta tämän perustavan selvittelyn jälkeen hän rohkaisi jerusalemilaisia rakentamaan muuria kaupungin ympärille. Hän kertoi, kuinka hyvin Jumalan käsi oli häntä johtanut. Hänen esimerkkinsä ja sanansa innostivat ja kansa kävi tarmokkaasti käsiksi työhän (2:18).

Mutta paikallisten viranomaisten vastustus koveni. He ivasivat ja väittivät Nehemian suunnittelevan kapinaa (2:19). Nehemia vastasi rohkeasti: ”Jumala auttaa meitä” (2:20).

Työ jaettiin viisaasti pieniksi urakoiksi ja kukin ryhmä sai oman osuutensa. Kaikki pantiin tarkasti kirjoihin niin, että mekin vuosituhansia myöhemmin saamme lukea näistä urakkatyöläisistä ja heidän urakastaan (3:1-32).

Vastustus tiheni ja pilkka voimistui. Vastustajat halusivat lamauttaa rakentajien rohkeuden. Jälleen Nehemia rukoili: ”Kuule, Jumalamme, kuinka meitä pilkataan!” (3:36). Ja työ jatkui. Nyt vastustajat suunnittelivat väkivaltaista hyökkäystä kaupunkiin (4:2). Rakentajat rukoilivat ja asettivat vartijat (4:2). Nehemia rohkaisi: "Älkää pelätkö vihollisia! Muistakaa Herraa, joka on suuri ja pelättävä. Taistelkaa” (4:8). Pelolle ei saanut antaa periksi. Jumala tekee vastustajien aikeet tyhjiksi (4:9). ”Jumala sotii puolestamme” (4:14). Mutta Jumalan kansan oli oltava valppaana ja oltava sitkeitä raskaalta tuntuvassa työssä (4:4).

Paineiden kasvaessa tuli esiin myös rakentajien keskinäisiä välejä jäytäviä vääryyksiä (5:1). Nehemia osasi rakentaa sovun (5:13).

Vastustajien häirintä- ja pelotusyritykset jatkuivat. He yrittivät moneen kertaan houkutella Nehemiaa kaupungin ulkopuolelle. Nehemian vastaus kertoo siitä kuinka hän keskittyi tähän yhteen tehtävään: "Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne, sillä työ keskeytyy, jos jätän sen ja lähden luoksenne" (6:3). He esittelivät valheellisia syytöksiä. Kaikesta tästä Nehemia sai vain lisää rohkeutta (6:9). He yrittivät houkutella Nehemiaa toimimaan väärin ja niin hän joutuisi häpeään ja pilkan kohteeksi ja hänen auktoriteettinsa romahtaisi (6:13). Oli myös profeettoja, jotka yrittivät pelotella häntä (6:14). 

Kaikesta huolimatta muuri valmistui. Vihollistenkin täytyi nöyrinä tunnustaa, että työ oli saatu päätökseen Jumalan avulla (6:15-16). Jumalan avulla, niin että Jumalan kansa oli vahva ja järkähtämätön, teki innokkaasti Herran työtä ja luotti siihen, ettei Herra anna  työn mennä hukkaan (1 Kor 15:58).

 

JUMALAN KANSA UUDISTUU

Nehemia 7-8, Kylväjä 9/2006

Nehemian kirja kuvaa Jumalan valtakunnan rakentamista. Mihin siinä kiinnitetään huomiota? 

Rakennustyö tarvitsee aina oman johtonsa. Mistä löytyy oikea mies oikealle paikalle? Hananja oli sellainen. Raamattu kiinnittää huomion siihen, että hän oli luotettava ja pelkäsi Jumalaa enemmän kuin moni muu (Neh 7:2, KR 38). Voiko sen parempaa todistusta antaa  johtajasta! Sellaisia johtajia tarvitaan tänäänkin. Uusi testamentti sanoo asian näin: ”Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi” (1 Kor 4:2, KR 38).

Ensimmäinen taistelu vastustavia voimia vastaan oli voitettu. Mutta Jumalan kansa ei saanut menettää valppauttaan. ”Oli asetettava vartijat” ja kunkin ”oman talonsa kohdalla” oli vartioitava omaa osuuttaan (Neh 7:3). Oma perhe, oma suku oli ensimmäinen vartioimistehtävä. Meille se ainakin merkitsee uskollisuutta esirukouksessa.

Nehemian kirjan seitsemäs luku voi uuvuttaa pitkillä luetteloillaan. On luettelo Luvattuun maahan palaneiden suvuista ja niiden jäsenten lukumäärästä (7:8-38). Huomiomme kiintyy tietoon siitä kuinka jonkun suvun jäseniä saattoi olla lähes neljätuhatta (7:38), toisen vain nelisenkymmentä (7:28). On luettelot ja lukumäärät pappis-, leeviläis- ja temppelipalvelijoiden suvuista (7:39-60). Kaikki he olivat tärkeitä ja kantoivat mukanaan Jumalan valtakunnan tulevaisuutta. He olivat se pieni jäännös, ne muutamat, joiden kautta toteutui tuossa ajassa Jumalan maailmansuunnitelma.

Oli myös sellaisia, joiden nimet olisi pitänyt löytyä luetteloista. ”Nämä etsivät sukuluetteloista merkintää itsestään, mutta sitä ei löytynyt” (7:64). Siksi heidät katsottiin kelpaamattomiksi. Se oli varmasti syvä pettymys. He luulivat olevansa eivätkä olleetkaan.

Jotain samaa on myös Ilmestyskirjan kuvauksessa maailman tärkeimmästä nimiluettelosta, jota kutsutaan Elämän kirjaksi. Kerran se kirja avataan (Ilm 20:12). Onnellinen on se, jonka nimi on Elämän kirjassa (Fil 4:3; Ilm 3:5; 21:27; Luuk 10:20). Mutta voi sitä, jonka nimeä ei löydy (Ilm 20:15).  

Nehemian kirja ei unohda mainita kansan antamia lahjoja (7:69-71), joita ilman Jumalan asia ei mene eteenpäin. Antamista koskeva taivaallinen kirjanpito on niin tarkka, että Jeesuksen mukaan jopa maljallinenkin kylmää vettä muistetaan eikä sen antaja jää palkkaansa vaille (Matt 10:42). 

Jumalan kansa sitoutui Jumalan kirjoitettuun sanaan. Dramaattisesti kerrotaan kuinka kansa kokoontui yksimielisesti Vesiportin aukiolle (8:1). Pappi Esra oli puusta tehdyllä korokkeella väkijoukkoa korkeammalla. Hän avasi kirjan ja kansa nousi seisomaan, kohotti kätensä ja heittäytyi polvilleen rukoilemaan kasvot maahan painettuina. Esra luki päivän koitosta puolipäivään saakka. ”Ja kaikki kuuntelivat tarkkaan”, mitä kirjassa sanottiin (8:3). 

Alkoi luetun selittäminen ja opettaminen kappale kappaleella ja se tapahtui pienemmissä ryhmissä (8:8). Kun ihmiset kuulivat ja ymmärsivät Jumalan sanan, he järkyttyivät ja alkoivat itkeä. Sana kosketti. Heistä tuli syyllisiä omissa silmissään. Ja Esra antoi heille päästön sanan: ”Tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme! Älkää siis olko murheellisia, vaan iloitkaa, sillä Herra on teidän voimanne” (8:10). Itku saattoi muuttua suureksi ilojuhlaksi (8:12).

 

SUURI SYNNINTUNNUSTUSRUKOUS

Nehemia 9, Kylväjä 10/2006

Nehemian kirjan yhdeksäs luku on ehkä kirjan tärkein. Sen ääreen on hyvä palata usein. Siinä tulee esiin se, mikä on keskeisintä kaikkina aikoina Jumalan ja hänen kansansa välisessä suhteessa. Menneen valossa paljastuu meidänkin sydämemme.

Rukous alkaa ylistyksellä. Sen sisältönä on Jumalan armon ja uskollisuuden korottaminen ja ihmisen alhaisuuden ja syntisyyden tunnustaminen. Jumalan ylistäminen on Herran ja myös omien syntien näkemistä suurena. Neljännes päivän ajan ”he tunnustivat syntinsä ja kumartaen rukoilivat Herraa, Jumalaansa” (9:3).  Ensin he olivat yhtä pitkään kuunnelleet Jumalan sanaa. Sana syvensi synnintuntoa. Sana johti rukoukseen.

Voihan olla, että jollakin meistä menee niin hyvin, ettei hän voi eikä halua soveltaa Nehemian kirjan synnintunnustusrukousta omaan elämäänsä. Tämä rukous nouseekin sydämistä, joilla ei mene hyvin: ”Me olemme suuressa ahdistuksessa" (9:37, KR 38). Ahdistuksen keskellä elää kuitenkin ylistys ja kasvaa todellinen synnintunto ja rukous.

Ensin päähuomiomme kiinnitetään siihen, kuka on Jumala, johon uskomme. Hän yksin on Herra (9:6). Hän on suuri, väkevä ja pelättävä Jumala (9:30). Hän on tehnyt taivaan ja maan ja antaa kaikelle elämän. Hän on antanut lupauksensa, hän täyttää sen ja pysyy sanassaan (9:8).  Hän johtaa (9:12), näyttää ja valaisee tien, jota kuljemme (9:19). Hän laskeutuu alas tasollemme, ilmoittaa ja puhuu ja näin antaa hyvän sanansa meitä opastamaan (9:13-14). Hän on antanut jokapäiväisen leivän ja janoomme veden (9:15). Hän on huolehtinut siitä, ettei mitään meiltä ole puutunut (9:21).

Ennen kaikkea hän antaa meille anteeksi, on armollinen ja laupias Jumala. Hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän ei ole hylännyt meitä (9:17). Ei edes silloin, kun meistä itsestämme on tuntunut siltä. Suuri on ollut hänen armonsa (9:19). Hänen hyvä Henkensä on opettanut viisautta (9:20). Hän on antanut sen elämänosan, mikä meillä nyt on (9:22). Usein olemme saaneet syödä vatsamme täyteen, lihoneet ja nauttineet yltäkylläisesti hänen antimiensa runsaudesta (9:25).

Ahdistustemme keskellä meidän on myös suostuttava näkemään oman sydämemme laatu. Olemme niskoitelleet ja kapinoineet Herra vastaan eikä meidän ole ollut helppo ottaa vastaan nuhteita (9:26). Olemme rikkoneet toistuvasti (9:28). Kyllä meissäkin on ollut ylimielisyyttä (9:16), itsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta (9:29). Hän on osoittanut kärsivällisyyttä meitä kohtaan monta vuotta ja varottanut Hengellään sanansa kautta (9:30).

Sekin meidän on nähtävä, että juuri syntiemme tähden (9:37) hän on vienyt suureen ahdistukseen (9:32) ja jättänyt meidät ”vihollisten käsiin, sortajien käsiin” (9:27,28). Mitä ne sitten kullakin meistä ovat olleet! Ehkä olemme joskus kokeneet, että sorrumme niiden alle. Kaikesta huolimatta emme ole voineet olla huutamatta Herraa (9:27,28). Hän on nähnyt ahdistuksemme ja kuullut huutomme (9:9,27,28). Suuressa armossasi hän ei ole antanut meidän tuhoutua eikä ole hylännyt, sillä hän on anteeksiantava ja laupias Jumala (9:31). Kaikessa, mikä on meitä kohdannut, hän on tehnyt oikein (9:33). Hän on olut uskollinen (9:33)

Herra täyttää elämässämme niin kurituksen kuin armonkin lupauksensa. Hän pysyy sanassaan. Siinä riippukaamme kiinni ahdistustenkin keskellä!

 

OLE ARMOLLINEN LAUPEUTESI TÄHDEN

Nehemia 10-13, Kylväjä 11/2006

Kuinka usein VT:n historiallisia kirjoja lukiessaan törmäkään sellaisiin lukuihin, joista ei koe ainakaan ensimmäisellä lukemisella saavansa valoa ja voimaa. Nehemian kirjan loppuluvut (10-13) kuuluvat tällaisten vaikeitten lukujen joukkoon. Siellä on suuri määrä  kaukaisen ajan ihmisten nimiä. Niitä on yli 320. Eri paikkojen nimiäkin on viitisenkymmentä. Nämä nimet omalla tavallaan osoittavat kuinka historiallisesti todellisista asioista kysymys. Kuka sepitettyihin tarinoihin liittäisi uuvuttavia nimiluetteloita. Jumala ilmoitti itsensä juuri näiden nimeltä mainittujen ihmisten keskellä ja näin he henkilökohtaisesti ja julkisesti  sitoutuivat Herran sanaan (10:1).

Kun luemme tarkemmin, löydämme monia sellaisia asioita, jotka ovat meille tärkeitä. Kuinka tärkeää onkaan rukoilla sellaisia johtajia, jotka uskaltavat suoraan varoittaa väärästä, kuten Nehemia (13:15). Hän ei pelännyt nuhdella ylimyksiäkään (13:17). Hän jopa karkotti erään sen ajan johtavan eliitin jäsenen (13:28). Hän moitti ja soimasi ja jopa löi ja veti parrasta, joka on erittäin suuri häpäisy sen ajan kulttuurissa (13:25). Häntä johti tällaiseen käyttäytymiseen suuri hätä julkisynnissä elävien uskovien tähden. Hän sanoi suoraan: "Kuinka uskallatte tehdä tällaista syntiä” (13:17). ”Te olette olleet uskottomat meidän Jumalaamme kohtaan” (13:27, KR 38).

Nehemia palauttaa heidän mieliinsä Pyhistä Kirjoituksista varoittavana esimerkkinä kuningas Salomon. Jumala oli rakastanut tätä erityisellä tavalla ja hänen vertaistaan kuningasta ei ollut muilla kansoilla. Kuitenkin hän antoi houkutella itsensä synnin tekemiseen. ”Eikö Salomo, Israelin kuningas, tehnyt juuri tuollaista syntiä?” (13:26). ”Pitääkö nyt teistäkin kuulla, että olette tehneet tämän saman suuren rikkomuksen, hylänneet Jumalamme” (13:27).

Nehemia oli myös vakuuttunut siitä, että ne monet onnettomuudet, jotka olivat heitä kohdanneet, olivat Jumalan antamia juuri syntien tähden (13:18). Hän oli varma, että Jumalan viha tulee kohtaamaan entistä ankarampana, jos jatketaan samalla tavoin synnissä elämistä kuin tähän asti.

Jälleen luettiin myös Jumalan sanaa kansan kuulleen. Pyhän kirjan lukeminen ohjasi Jumalan kansaa (13:1). Jumalan sana paljasti heille myös heidän syntinsä ja johti katumukseen. Meille onkin talletettuna Nehemian rukous, joka on tänäkin päivänä jokaisen Jumalan eteen tulleen rukous: ”Ole minulle armollinen suuren laupeutesi tähden!” (12:22, KR 92).

Jumalan sana johti heidät myös uhraamaan ”suuria uhreja”. Tällaiset polttouhrit olivat nimenomaan syntien sovittamiseksi uhrattavia syntiuhreja (10:34). Osallistuminen sovitusuhriin merkitsi sitä, että kaikki uhraajan synnit annettiin anteeksi (3 Moos 4:20). Syntiuhrin turviin pääseminen synnyttikin heissä suuren ilon ja erikseen mainitaan, että vaimot ja lapsetkin iloitsivat (13:30). Jumala oli ilahduttanut kaikkia.

Nehemian kirja päättyy rukoukseen, joka sisältää meille uuden liiton jäsenille erittäin tärkeän asian: ”Jumalani, lue tämä minun hyväkseni!” (13:31, ks. Room 4:4-8, KR 38). Me pyydämme, että Jumala lukisi hyväksemme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön, ei omia ansioitamme kuten Nehemia. Vain Kristuksen ansio on turvamme niin tänään kuin suurena tilinteon päivänä, jolloin kaikki elämässämme lopullisesti punnitaan. Samalla pyydämme, että tänäänkin osaisimme Nehemian tavoin tehdä niin hyvin kuin suinkin lähimmän velvollisuutemme.

 

JUMALAN KÄSITTÄMÄTÖN JOHDATUS

Ester 1-3, Kylväjä 12/2006

Pyhä Henki on antanut meille Raamatun 66 kirjan joukossa häkellyttävän kirjan vihasta ja Jumalan johdatuksesta. Se on Esterin kirja. Kirja ei ole pitkä. Se on helppolukuinen ja jännittävä. Se kertoo Jumalan kansan eräästä vaiheesta. Kertaakaan siinä ei mainita Jumalan nimeä.

Kirjan vie meidät lähes 2500 vuoden taakse silloisen mahtivaltion Persian vallan keskukseen – kuningas Kserkseen hoviin Susanissa. Kaukaisesta ajasta huolimatta kirjan keskeinen asia on ajankohtainen. Se on kirja eräästä ihmiskunnan historiaa väkevimmin muokkaavasta voimasta - vihasta ja nimenomaan juutalaisvihasta. Tämä viha on todellisuutta meidänkin ajassamme. Se tulee esiin vaikkapa Iranin presidentin lausunnossa: ”Israel on pyyhkäistävä pois kartalta" tai palestiinalaisten lasten oppikirjoissa tai itsemurhapommittajien räjähdyksissä. Ennen kaikkea siitä kertovat natsien rakentamat kaasukammiot ja avohaudat ja niissä surmatut yli miljoona juutalaista lasta.  Nyt Kserksen aikana tämä viha leimahti liekkeihin. 

Kirja vie meidät aluksi huikeisiin kuninkaallisiin pitoihin ja kertoo erimielisyydestä kuninkaan ja kauniin kuningattaren välillä (Est 1:5, 12). Kuningas erotti kuningattaren, ”jotta jokainen mies saisi olla herra omassa talossaan” (1:22).

Kirja kertoo suuresta kauneuskilpailusta, jonka voittaja saisi kuningattaren arvon (2:4). Se kertoo orvosta ja kauniista juutalaistytöstä Esteristä ja hänen kasvatti-isästään Mordokaista. Mordokai päästi Esterin kauneuskilpailuihin. Ester miellytti kilpailun järjestäjiä ja sai parhaan mahdollisen kauneudenhoidon ja opastuksen tehtäväänsä (2:9). Ratkaisevan ”yhden yön” jälkeen (2:14) ”hänestä tuli kuninkaalle kaikkia muita naisia rakkaampi, eikä kukaan toinen neitsyt osannut hänen laillaan voittaa puolelleen kuninkaan mieltymystä ja suosiota.” Hänet korotettiin suuren haaremin keskeltä kuningattaren arvoon (2:17). Mordokai oli myös päässyt hovin palvelukseen ja piti koko ajan yhteyttä Esteriin (2:19, 11). Näin siis Jumala johti. 

Tapahtui jotakin yllättävää. Mordokai paljasti kuninkaan vastaisen salaliiton (2:22). Asia kuitenkin unohdettiin. Se tuli esiin myöhemmin aivan kuin sattumalta eräässä ratkaisevassa tilanteessa (6:1-3). Silloin oli tullut Mordokain palkitsemisen aika.

Toinen yllättävä asia oli Mordokain jäykkäniskaisuus kuninkaan valitseman uuden huippuvirkamiehen edessä. Mordokai ei suostunut heittäytymään maahan tämän edessä kuten muut tekivät (3:2). Mies oli Haman. Vihassaan hän päätti surmata Mordokain ja tuhota myös hänen kansansa (3:5-6). Kuningas suostui Hamanin pyyntöön ja lähetti surmaamiskäskyn kaikkialle valtakunnassaan (3:12-15). Juutalaisten keskuudessa alkoi suuri itku ja valitus (4:3).

Tällaistako on Jumalan johdatus oman kansansa elämässä? Kyllä on, sillä ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1 Sam 2:6-7).

 

ARMO AINA YLLÄTTÄÄ

Ester 4-5, Kylväjä 1/2007

Olisi järkyttävää, jos Esterin kirja olisi päättynyt neljännen luvun alkuun. Historian kuluessa on kuitenkin monta kertaa tapahtunut niin, ettei kaikkivaltias Jumala ole varjellut omaisuuskansaansa hirvittäviltä vainoilta. Tällä kertaa Jumala kuitenkin teki ihmeen, mutta hyvinkin luonnollisella tavalla. 

Jumalan ihmeen välikappaleina olivat kirjan alkuluvuissa mainitut Mordokai ja Ester. Molemmat olivat viisaalla käyttäytymisellään päässeet lähellä sen aikuista maailmanvallan huippua. Tässä tilanteessa Esterin oli tehtävä jotain vaikuttaakseen kuninkaaseen. Ongelmana oli kuitenkin se, että hänen vetovoimansa ei ollut enää riittävä. Häntä ei oltu kutsuttu kuninkaan luokse kolmeenkymmeneen päivään (Est 4:11). Jos hän kutsumatta menee kuninkaan palatsin sisäpihaan rukoilemaan armoa kansalleen, Persian lain mukaan häntä rangaistaan kuolemalla. Ainoa mahdollisuus jäädä eloon oli siinä, että kuningas jostakin syystä ojentaa armonanojaa kohti kultavaltikkansa.

Mordokai oli luja ja väitti, ettei Ester suinkaan ainoana juutalaisena tule pelastamaan henkeään vainon alkaessa (4:13). Hän jopa väitti, että Esteristä kenties oli tullut kuningatar juuri tällaista aikaa varten (4:14).

Ja niin Ester tekee rohkean päätöksen mennä kutsumatta ja toteaa, että ”jos tuhoudun, niin tuhoudun” (4:16, KR 38). Hän pyysi ystäviään rukoilemaan puolestaan.

Tuli tuo kohtalokas hetki. Ester astui kuninkaan valtaistuimen eteen valmiina vaikka kuolemaan (5:1). Ihme tapahtui silloin, kun kuningas näki Esterin edessään. Raamattu käyttää tässä meillekin erittäin tärkeää sanontaa. Sen mukaan Ester sai ”armon hänen silmiensä edessä” (5:2, KR 38). Saman sanonnan löydämme Noan elämästä ennen vedenpaisumusta: ”Nooa sai armon Herran silmien edessä” (1 Moos 6:8). Molemmissa on alkukielessä sama sana (hepr. chen). Se on siis käännetty (KR 38) armoksi ja KR 92:ssa sanalla heltyi. Tähän tilanteeseen ja sanontaa kätkeytyy vertauskuvallisesti Esterin kirjan hengellinen sanoma meille.    

Mekin olemme kaikkivaltiaan ja pyhän Jumalan silmien edessä (Ps 139:8). Ratkaisevaa on, mitä Jumala ajattelee meistä tälläkin hetkellä. Hallitseeko hänen sydäntään suhteessa meihin armo ja hellyys? Armo ei ole koskaan mitään itsestään selvää, se ei ole automaattista. Jumalan sydämen armossa on aina jotain yllättävää. Jumalan eteen joutuneesta ihmisestä armo on aina käsittämätöntä. Armo on sitä, että lain mukaan kuolemaan tuomittu ja tuhoon valmistautunut saakin ihmeekseen elämän.

Saanko minäkin lain mukaan kuolemaan tuomittu tällä hetkellä luottaa Jumalan sydämellä olevaan armoon minua kohtaan? Saan! Sillä Jumala on minulle syntisille ja kapinallisille armollinen, koska en voi olla huutamatta avukseni hänen ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen nimeä enkä voi olla luottamatta siihen, että hän on vuodattanut sovitusverensä minunkin tähteni.