Huhtikuu

HUHTIKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Herra on laupias ja armelias, pitkämielinen ja armorikas. Ps. 103: 8.

Sielu parka voi tässä huoahtaa: Voi, minua viheliäistä! Jumala on ystävilleen armollinen. Heitä tämä voi lohduttaa, mutta ei minua. Minut hän on heittänyt pois kasvojensa edestä. Hän on muuttunut minulle hirmuiseksi Näenhän sen. Minä tunnen, että hänen vihansa lepää ylläni. Hän ei koskaan enää tahdo kuulla rukoustani. Tunnen hänen uhkauksensa sydämessäni. Etsin häntä sanassa, mutta en löydä siitä vastakaikua enkä voimaa. Etsin häntä rukouksessa, mutta en koskaan saa armollista vastausta, ainoastaan uhkauksia ja kauhistusta. Herra on hyljännyt minut.

Sielu raukka! Kuka on Jumalan semmoiseksi sinulle kuvannut? Sen on perkele ja oma valheellinen sydämesi tehnyt. Sinulla on aivan erheellinen kuva Jumalasta. Sinullahan on perkeleen kuva silmäisi edessä. Katso, minkälaiseksi Jumalan sana kuvaa Jumalan mielenlaadun: »Herra on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armosta rikas. Ei hän alinomaa vaadi tilille eikä pidä iankaikkisesti vihaa.»

Tosin Herra voi vaatia sinua tilille ja pitää jonkin aikaa vihaa. Hän voi silloin kätkeä sinulta kasvonsa, jopa pitkäksikin aikaa, mutta mahdotonta on, että hän alinomaa vaatisi tilille ja pitäisi iankaikkisesti vihaa. Sekä Jumalan sana, Raamattu kauttaaltaan ja kaikki hänen tekonsa Israelin lapsiin nähden osoittavat selvästi, että ainoastaan sen on Herra iankaikkisesti hylännyt, joka lopullisesti on hänet ylenkatsonut.

Hän ei koskaan ole hylännyt niitä, jotka ovat antaneet nuhdella itseään, eikä niitä, jotka hädässään ovat avuksi huutaneet Herraa ja tahtoneet olla hänen lapsiaan. Syyrak sanoo: »Katselkaa vanhain esimerkkiä ja ottakaa niistä vaari: kuka on koskaan häpeään tullut, joka on toivonut häneen? Kuka on koskaan hyljätty, joka on Jumalan toivossa pysynyt? Tai kenen on hän koskaan hyljännyt, joka on häntä avukseen huutanut? Voi niitä, jotka Jumalaa epäilevät.»

Niin, voi niitä, jotka täällä uskovat omaa sydäntään ja omaa tunnettaan! Voi sitä ihmistä, joka ei usko Jumalaan sen takia, että hän tuntee sitä tahi tätä. Kuule, mitä Herra itse sanoo: »Sillä näin sanoo se korkea ja ylistetty, joka hallitsee iankaikkisesti ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjetyn sydämen elämään. Sillä en minä iäti riitele enkä aina vihastu, kun henki minun edessäni kääntyy, ja sielut, jotka olen luonut.»

Pysähdy! Onko tämä Jumalan oma sana? Usko se sitten, äläkä tee Jumalaa valehtelijaksi. Hän vaatii kyllä meitä tilille, mutta ei alinomaa. Jeesus ei vastannut kananealaiselle vaimolle ja lopuksi nimittää Jeesus häntä koiraksi. Mutta kun vaimo siitä huolimatta uskoi, sekä tunkeutui paksun pilven läpi, katsoi hänen sydämeensä, josta kerrottiin, että se oli pelkkää rakkautta, tarttui hänen sanoihinsa, sanoen: niinpä niin, Herra, penikathan syövätkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat, niin silloin ei Herra voinut häntä vastustaa, vaan hänen sydämensä suli rakkaudesta vaimoon ja hän huudahti: »Oi vaimo, suuri on uskosi, tapahtukoon sinulle niin kuin tahdot.»

Semmoinen on hänen sydämensä silloinkin, kun hän vaatii meitä tilille. Hänen hartaan halunsa on, että uskoisimme. Selvään näemme, että hän toivoi vaimon uskovan ja sitten sydän iloa täynnä hän huudahtaa: »Oi vaimo, suuri on uskosi.»

Tahtonet kai sinäkin tuottaa Herralle sen ilon, että vaikka hän sinulta kätkeytyy, sinä kuitenkin uskot? Älä elämäsi ja autuutesi uhalla anna perkeleen vääristellä itsellesi Jumalan kuvaa. Tässä on sinulle hänestä todellinen kuva: »Herra on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armorikas.» Hän säälii kaikkea hätää, eikä voi olla meitä auttamatta, kun häntä avuksi huudamme. Jeesus sanoo: Voisiko Jumala kärsiä sitä, että hän kuulisi lastensa hätää yötä ja päivää auttamatta heitä.

Hän on armollinen eikä tee meille syntiemme mukaan, vaan rauhanliittonsa mukaan Kristuksessa. Hän on kärsivällinen s.o. pitkämielinen. Hän odottaa voidakseen olla armollinen. Tuhansia eri kuvia ja ajatuksia syntyy sydämessämme Jumalasta, mutta tämä kuva hänestä on ainoa todellinen kuva. Jos sydämeesi nousee jokin muu kuva Jumalasta, esim. kuva, jossa hän tahtoo kostaa sinulle syntisi, tahi semmoinen kuva, ettei hän muka sinusta välitä, vaan on hylännyt sinut, niin sano heti: »Tämä on harhakuva, valheellinen, vääristelty kuva Jumalasta». Voit myös sanoa: Tämä ei ole Jumalan, vaan perkeleen kuva. Jumala on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armorikas.

HUHTIKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä. Ps. 103:1.

Kuinka Daavid oli saanut sellaisen kiitosta uhkuvan sydämen? Minkä takia Herra Oli tullut hänelle niin rakkaaksi? Ainoastaan syntien anteeksisaaminen ja luja luottamus siihen voi tehdä ihmissydämen oikein onnelliseksi, lämpimäksi ja palavaksi.

Vaikka ihminen uskoisi kaiken mitä Raamattu kertoo Kristuksesta, uskoisi sen niin varmasti, että hän voisi tuhannesti kuolla tässä uskossaan, niin ei hän sittenkään ole onnellinen, jos hän ei tunne syntejään, vaan elää huolettomana ja itseensä tyytyväisenä. Silloin hän ei saa kokea Jumalan rakkautta, hänellä ei silloin ole iloa Jumalassa, eikä hän elä Jumalassa. Hänen hurskautensa on pelkkää tietoa ja jumalisuuden harjoitusta.

Ja taas jos ihminen niinkin tuntee syntinsä, että hänen ruumiinsa ja sielunsa vaipuvat, mutta ei ole saanut vakuutusta syntien anteeksi saamisesta, jää hän yhtä kylmäksi ja kuolleeksi, vaikka hän taivuttaakseen sydäntään rakkauteen ja iloon, tekisi työtä kuolemaan asti. Siihen vaaditaan, kuten Raamattu sanoo, parannusta ja uskoa eli synnin ylenpalttiseksi ja armon ylenpalttiseksi tuntemista.

Mutta oi, mikä uusi elämä, mikä ilo, mikä rauha, mikä palava henki, mikä halu ja voima kaikkeen hyvään syntyykään, kun kelvottomuudessani saan suuren Jumalan vakuutuksen: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sinä saat armon, ja jo maan päällä saat elää siinä valtakunnassa, jossa ei ainoatakaan syntiä sinulle lueta, vaan sinä olet minun edessäni joka hetki, puhdas ja otollinen.

Kuulkaa kaikki! Tämä on teille lukemattomia kertoja sanottu, mutta se on yhä uudelleen sanottava, koska sen lakkaamatta unohdatte: ainoa tie autuuteen, pyhyyteen ja vanhurskauteen Jumalan edessä on syntien anteeksi saaminen. Sillä tiellä omistat ilon, sydämesi täyttyy lämmöllä ja halulla kaikkeen siihen, joka hyvää on.

Kun ihminen on herännyt kauheasta synnin unesta ja rupeaa etsimään pelastusta, tahi kun kristitty uudelleen herää näkemään huolimattomuutensa, kylmyytensä ja syntinsä, niin orjan mieli helposti saa hänessä vallan. Hänellä on silloin suuri suru siitä, ettei hän voi niin rakastaa Jumalaa kuin hänen tulisi, ei niin kuin Daavid ja muut Jumalan lapset ovat rakastaneet. Hän hätääntyy. Hän rukoilee ja hän ahkeroitsee voidakseen rakastaa.

Hän tekee paljon työtä, jotta hänen sydämensä syttyisi hänessä palamaan, mutta siitä huolimatta hän on yhtä kylmä. Hän rukoilee rakkautta, mutta tuntee kylmyyttä. joku toinen ihminen, tahi kuolleet kappaleet ovat tulleet hänelle epäjumaliksi. Hän rakastaa niitä enemmän kuin Jumalaa. Hän on onneton, eikä suinkaan syyttä, sillä hän ei rakasta Jumalaa.

Kun hän sitten ymmärtää ja sitä paitsi Hengen valaisemana vihdoin näkee Kristuksen tulleen auttamaan oikein kadotettuja syntisiä ja hänen tulleen meidän edestämme tekemään sen, mitä laki meissä ei voinut aikaan saada, niin saa hän rauhan.

Kristus on rakastanut Jumalaa meidän puolestamme. Hän oli puhdas, pyhä ja vanhurskas vääräin edestä. Kaikki on täytetty, kaikki on valmistettu. Niin kurja, mahdoton ja kelvoton kuin ihminen onkin, olkoonpa hän miten taitamaton tahansa, kylmä tahi lämmin, kova tahi särjetty, niin hän on sittenkin siinä rakkaassa otolliseksi tehty, vanhurskas ja pyhä Jumalan edessä.

Kun hän uskon valossa tämän näkee ja kun hän täydellisesti tulee lohdutetuksi, vapautetuksi ja vakuutetuksi pelastumisestaan, niin silloin hän rakastaa. Silloin hän voi rakastaa, silloin hän ei voi olla rakastamatta niin armorikasta Jumalaa ja Isää. Hänen sydämeensä syntyy silloin uusi elämä, ilo, rauha, rakkaus ja sydämellinen, harras halu Vapahtajan käskyihin ja teihin. Silloin hän sydämensä syvyydestä kiittää ja ylistää Jumalaa. Silloin hän veisaa Daavidin kanssa: »Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä! Kiitä, sieluni, Herraa, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi.»

Tällä tavalla saamme samanlaisen sydämen kuin Daavidilla oli. Jos et ole kulkenut tätä pimeää kärsimyksen tietä synnin hädästä armahdukseen Kristuksessa, niin on kaikki uskonnollisuutesi, viisautesi, hurskautesi ja hyväntekeväisyytesi petosta. Nämä avut saattavat kyllä kasvattaa säädyllisiä ihmisiä, mutta ei kristityitä, jotka ovat »Kristukseen puetut». Sillä jos emme joudu synnin hätään, niin emme voi todella tulla Kristukseen puetuiksi.

Täällä ajassa saattaa ihminen kyllä elää suoraselkäisenä, hyväavuisena, uskonnollisena ihmisenä, mutta kun hetki tulee jolloin kuningas menee hääsaliin katsomaan vieraitaan, ja tämä ihminen ei silloin olekaan puettu häävaatteisiin, niin kaikesta hurskaudestaan huolimatta hääpöydässä ollessaan hänet heitetään »ulkonaisimpaan pimeyteen.» Ei, meidän on kuljettava Daavidin, ja syntisen vaimon tietä.

Onko meidän siis elettävä synnissä saadaksemme iankaikkisen elämän? Oi, ei! Syntiä on meissä kyllä, me vain emme niitä tunne. Sinä kyllä tuntisit syntisi paljon suuremmassa määrässä kuin kantaa jaksaisit, jos Jumalan pelko tulisi silmäisi eteen, jos Jumalan pyhyys saisi sieluusi ja omaantuntoosi loistaa, niin että sydämesi saasta, kylmyys, ulkokullaisuus ja ylpeys tulisivat sinulle suuriksi synneiksi. Kun siis sydän joutuu ahdinkoon, silloin tulee hätäkin suuremmaksi, mutta armo tulee samalla totiseksi, suureksi ja ylitsevuotavaksi ja silloin sydän syntyy uudestaan ja niin ihmisestä tulee tosikristitty.

Rakas Herra Jeesus Kristus! Ilahduta minun murheellinen sydämeni syntien anteeksiantamuksen kautta ja tee se sydämeni kalleimmaksi aarteeksi! Poista sen kautta kaikki sielun hätä, hengellinen voimattomuus, kaikki synti ja sen rangaistus, kuolema! Amen.

HUHTIKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myös kuolleiden ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa. 1 Kor. 15: 21-22.

Älkäämme unohtako, että Kristus tuli ennalleen asettamaan kaiken, minkä me Aadamissa kadotimme. Hän tuli parantamaan sen, minkä me Aadamin kautta syntiinlankeemuksessa menetimme. Eikä ainoastaan synti ja kadotus Aadamin kautta tullut ihmisen osaksi, vaan myöskin kuolema monessa eri muodossa. Ruumiillinen kuolema, jonka kautta aineellinen osa ihmisestä hajoaa, sai hänessä vallan. Mutta Kristus tuli tässäkin suhteessa auttamaan, ennalleen asettamaan. Hänen kauttansa saamme takaisin koko inhimillisen olentomme, semmoisena kun se oli ennen syntiinlankeemusta, siis ihanan, terveen ja kuolemattoman ruumiin.

Kuten sanottu: Kristus tuli ennalleen asettamaan kaiken, minkä me syntiinlankeemuksessa menetimme. Sinä, joka tätä luet, voit Jumalan armosta iloiten uskoa mitä apostoli sanoo Room. 5:18-19: »Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskaudenteko koituu kaikille ihmisille vanhurskauttamiseksi, joka tuottaa elämän; sillä niin kuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan.»

Mutta jos me tämän ihanan evankeliumin uskomme, niin ovat myös seuraavat apostolin sanat todet: »Niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.» Me emme saa paloitella Kristuksen työtä. Hänen ennalleen asettamistyönsä oli täydellinen. Hänen tuli tehdä kaikki vihollisemme vaarattomiksi. Hän masensi synnin, kuoleman, perkeleen ja kadotuksen.

Mutta tämä hänen työnsä ei näy täällä ajassa ja on järjellemme käsittämätöntä, sillä uskon harjoitukseksi hän on jättänyt kaiken tämän pahuuden meihin. En näe syntiä pois otetuksi, vaikka olen tullut Jumalan lapseksi, sillä minun täytyy vielä nähdä ja tuntea sen voima lihassani. Jos ei sydämeeni ole syvälle juurtunut jumalallinen vakuutus, usko siihen, että Kristus on tuominnut synnin lihassa synnin kautta, niin ettei Jumala enää sitä minun kadotuksekseni syntinä pidä, niin pelkään olevani Jumalalle kauhistus.

Mutta uskossa häneen turvaten voin vielä täydellä todella sanoa: »Syntisenä ei minulla syntiä ole Jumalan edessä, sillä hän tietää Kristuksen veren arvon. Olen aivan synnitön Jumalan edessä, olen vanhurskas ja puhdas Kristuksen verisen sovituksen kautta, mutta ainoastaan Kristuksessa.»

Samoin nähdessäni ja tuntiessani miten perkele riehuu sekä minussa että kaikissa ihmisissä, on minulle käsittämätöntä, että Kristus on perkeleen voittanut. Mutta koska Kristus on sen sanonut, on minun se uskottava ja sanottava: »Perkeleen raivo ei voi minua vahingoittaa niin kauan kuin olen Kristuksessa. Päinvastoin tekee hän minulle palveluksen pakottaessaan siten minut uskoon ja rukoukseen.»

Kun ruumiini kätketään maahan mullaksi muuttuakseen, on minulle käsittämätöntä, että sama ruumis kerran nousee iankaikkiseen elämään. Mutta koska Kristus sen on sanonut, koska hän sanoo: »Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut», niin on minun iloiten sanottava: »Kristus ei voi puhua valhetta.

Synti ei siis ole synniksi luettava, perkele ei voi minua vahingoittaa, ei kuolema sitoa, sillä Kristus on täydellinen Vapahtaja.» Luther sanoo: »Totisesti on Kristus täydellisesti tehnyt tehtävänsä, ennalleen asettanut sen minkä olimme kadottaneet. Apostoliensa kautta on hän tämän julistanut. Ei siinä siis ole mitään epäiltävää. Luottakaamme siis turvallisesti häneen, niin että voimme kuollakin tähän uskonkappaleeseen turvaten.

Vaikkapa siis olemmekin levänneet maaksi maatuneina ajastaikoja maan povessa, niin samoin kuin Kristus kutsui Lasarusta, kuulemme ihanan pasuunan kutsuvan: »Pietari, Paavali tule ulos.» Silloin me silmänräpäyksessä kuin säkenet kimpoamme maasta, ruumis ja kaikki sen jäsenet yhteen liitettyinä ja ihanampana kuin itse taivas, vaikkapa ruumiimme olisi ollut tuhkaksi poltettuna tahi veteen hävitettynä.

Kiitetty olkoon suuri Jumalamme, joka itse sen tekee ja itse on sen sanonut: »Sinun kuolleesi virkoavat elämään; minun ruumiini nousevat ylös! Herätkää ja iloitkaa, te, jotka tomussa makaatte; sillä sinun kasteesi on valkeuden kastetta ja maa purkaa vainajat esille.»

HUHTIKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Tulee hetki, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. Joh. 5: 28-29.

Tuskinpa voimme arvioida mikä vahinko, mikä velttous, heikkous ja leväperäisyys ihmisen kristillisyydessä syntyy, kun ei oikein tulkita ja uskota uskonkappaletta kuolleiden ylösnousemisesta. Sillä vihollisemme perkele tietää kyllä mitä hän voittaa vetäessään peitteen ihmisten silmäin eteen, kun kyseessä on ylösnouseminen joko iankaikkiseen elämään tahi iankaikkiseen kadotukseen. Silloin tulevat kaikki hengelliset asiat vähemmin tärkeiksi. Ei silloin Jumalan ystävyys ole ihmiselle elinehtona. Ihminen voi syödä, juoda ja nukkua, vaikka hän ei tiedä, pääseekö taivaaseen vai joutuuko helvettiin. Kun viimeisen matkan määrä on syrjään sysätty, sielulle hämärä ja epäselvä, niin hän ei tarkkaa Jumalan sanaa, ei rukoile, ei sovi riitapuolensa kanssa, eikä sano lähimmäiselleen herättävää sanaa.

Kun sitten meidän tulisi jotakin tehdä, tahi kärsiä Kristuksen tähden, ehkä uhrata koko maallisen elämän mukavuus ja huvi ja seurata Kristusta, tahi kun meidän tulisi tehdä uhraus, joka on sydämellemme kallis, niin puuttuu meiltä voimaa, jos emme vakavasti usko ja pidä silmiemme edessä suurta autuasta loppua.

Apostoli sanoo autuuden toivo pelastuksen kypäräksi. Sillä niin kuin kypärä antoi taistelijalle rohkeuden kiitää eteenpäin taistelussa, koska hänen ei tarvinnut pelätä miekaniskuja, niin samalla tavalla vaikuttaa meihin luja autuuden toivo. Emme silloin kiinnitä huomiotamme siihen, mikä meitä voi kohdata täällä ajassa, vaan seuraamme Kristusta. Me tarkkaamme ainoastaan hänen mielisuosiotaan, sillä kun taistelu päättyy, odottaa meitä taivaan ilo ja ihanuus, johon verraten tämän elämän kärsimykset ovat vähäiset.

Tämä autuuden toivo olkoon aseenamme ja varustuksenamme, kun elämämme polku on pimeä ja yksinäinen, kun yhä harvemmin saamme tuntea Vapahtajamme läheisyyttä ja suloisuutta ja kun meidät valtaa ikävä ja kärsimättömyys. Onnen ikävöiminen saattaa meidät halajamaan tässä elämässä jotain tuntuvaa iloa, mutta maallinen onni on meidät pettänyt. Ehkä on koko elämämme onni raunioina. Silloin tapahtuu usein mielettömän sydämemme häpeäksi, se tunnustettakoon, että semmoinen kristitty tuntee itsensä suorastaan onnettomaksi, kun ei hänellä muuta iloa ole maan päällä kuin ainoastaan Jumala!

Jos hän vain elävästi uskoisi tai huomattavasti tuntisi Jumalan ystävyyden ja läheisyyden, niin eipä hän tuntisi itseään onnettomaksi, vaan ylen rikkaaksi ja autuaaksi. Mutta kun tämä häneltä puuttuu ja häntä sen lisäksi painaa risti, joka hänen on kannettava läpi elämän ja joka tekee maailman pimeäksi, silloin usein mustenee kaikki hänen silmissään ja hän tulee heikoksi ja onnettomaksi.

Mikä lohdutus ja voima hänet valtaisi, jos hän saisi hengelliset silmänsä näkemään Ihmeellisen salattuihin, mutta uskollisiin neuvoihin. Silloin näkisi hän, ettei hänen onnensa ja ilonsa ole mennyttä, vaan talletettuna toista aikaa varten toiseen maailmaan. Siellä hän onnistuu paremmin. Tästä vakuutettuna tulisi hän niin tyytyväiseksi ihmeelliseen Jumalaansa ja hänen hoitoonsa, ettei hän haluaisikaan muuta kuin häntä yksin ja olisi onnellisin ja rikkain ainoastaan Jumalassa.

73:ssa psalmissa on meillä tästä selvä esimerkki. Siinä Aasaf ensin tunnustaa, miten häntä vaivasi, kun hän näki jumalattoman onnen ja menestyksen, kun sitä vastoin hän itse vanhurskasten kanssa sai kärsiä. Hän sanoo, että hän oli vähällä sanoa jumalattomien kanssa: »Totisesti turhaan olen säilyttänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomain tavoin.» Mutta katso miten hän pääsi tästä kiusauksesta. Hän sanoo: »Minä mietin päästäkseni selvyyteen tästä; siitä oli minulla suuri tuska, kunnes syvennyin, mikä oli heidän loppunsa. Totisesti sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon sinä heidät syökset. Kuinka he saavatkaan yhtäkkiä tuhonsa! Mutta sinä talutat minua suunnitelmasi mukaan ja otat minut viimein kunniaan.»

Ja silloin hänen sydämensä tyytyi ainoastaan Jumalaan. Hän huudahtaa: »Kukapa muu minulla olisi taivaassa! ja kun sinä olet omani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyisivätkin, on Jumalani kuitenkin sydämeni kallio ja osani iankaikkisesti.»

Huomaatko, mikä hyöty meillä on siitä, että syvennymme Jumalan salaisuuksiin. Näemme mitä nykyiseen elämään kätkeytyy: rikkaan miehen purppuravaippaan suuri, iankaikkinen onnettomuus, Lasaruksen ryysyihin ja haavoihin iankaikkinen onni.

Rakas Jeesus! Opeta meitä muistamaan, että kerran on koittava päivä, jolloin me saamme nähdä sinun tulevan maan piiriä tuomitsemaan. Opeta meitä ajattelemaan, ettemme voi silloin sieluamme mihinkään kasvojesi edestä kätkeä. Oi, Jeesus, kun tämä tapahtuu, niin auta meitä ansiosi ja piinasi kautta! Ota meitä armossa silloin omiesi joukkoon! Niin, Herra Jeesus, tätä ei minun tarvitse epäillä, sillä olethan sinä kukistanut vastustajamme saatanan ja ottanut pois syntimme. Auta meitä tätä uskomaan ja tässä uskossa loppuun asti kilvoittelemaan sinun käsittämättömän rakkautesi tähden! Amen.

HUHTIKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen määräyksiänsä ja noudattavat niitä. Ps. 103: 17-18.

Tämä on kallisarvoinen sana, joka kertoo oikean kristityn vaelluksen olevan Herran määräysten muistamista ja noudattamista. Se ilmi tuo uskollisten alituisen hartaan halun noudattaa Herran tahtoa. Monesti ei kristitty tunnekaan hengellisen elämänsä olevan muuta kuin Herran määräysten muistamista ja noudattamista. Ja tämä on vanhurskauden isoamista ja janoamista, josta Kristus puhuu, tarkoittaen sillä myös vanhurskaudessa vaeltamista.

Tosikristitty ei koskaan tässä elämässä tule täysin ravituksi. Herran käskyt hengellisine vaatimuksineen sisällisen ihmisen suhteen ovat aina niin suuret, ettei hän voi määrän päähän päästä. Ja niin hänen henkensä aina huokaa: »Oi, jospa toki voisin olla ja elää niin kuin Herra tahtoo!»

Tämä ikävöiminen on uuden ihmisen hengitystä ja sydämen tykytystä. Se on: Jumalan luonnon osallisuus, Kristus meissä, sydämessämme asuva Jumalan Henki, joka aina taistelee lihaa vastaan, ja joka silloinkin, kun olemme heikot, kun erehdymme ja lankeamme, vaikuttaa niin, ettemme voi jäädä syntiin.

»Muistavat hänen määräyksiänsä ja noudattavat niitä.» Tutki näiden sanojen nojalla itseäsi! Tuhannet ymmärtävät, ajattelevat ja puhuvat Herran käskyistä, mutta eivät koskaan tee mitä Herra käskee. Ei ole vaikeata ajatella ja puhua hyvistä teoista ja vaatia niitä muilta. Monet kiivailevat lain ja hyvien töiden puolesta, kun muista on puhe; eikä siitä heidän mielestään koskaan kyllin ankarasti saarnata. Mutta entä he itse? Eivät he sormellaankaan koske siihen kuormaan, sanoo Kristus. Semmoisille sanoo Herra: Miksi sinä otat minun liittoni suullesi? Sinä, joka kuritusta vihaat ja heität minun sanani taaksesi. Tässä tarvitaan vilpittömyyttä ja totuutta. Jumala ei anna itseänsä pilkata.

Uskollisellakin kristityllä on tässä vaara tarjona, jos hän, saatuaan lohdutusta ja rauhaa Kristuksessa, syyttää heikkouttansa ja lakkaa muistamasta Herran määräyksiä noudattaakseen niitä. Niin ei saa olla. Meidän tulee aina muistaa Herran määräyksiä ja noudattaa niitä, kun kerran olemme saaneet täyden vanhurskauden ja rauhan Kristuksessa. Voimaa, jota et vielä ole saanut, voit saada. Mikä sinusta näyttää mahdottomalle on Herralle helppoa. Puhuessaan heikkoudestaan Paavali puhuu myös Jumalan voimasta heikkoudessa. »Kun minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen; Jumala on heikoissa väkevä.»

Kun siis iloitset Herrassa ja sinulla on luottamus syntien anteeksi saamiseen, tulee sinun turvallisesti panna vaikeutesi Vapahtajasi eteen ja rukoilla hänen voimaansa voidaksesi tehdä mitä hän tahtoo. Augustinuksen kanssa voit sanoa: »Vaadi, Herra, mitä tahdot, mutta anna ensin minulle se, mitä vaadit! Sinä tiedät Herra, etten minä itsestäni mitään voi!»

Ja vaikka sinä et koskaan saisikaan kaikkea, mitä tähän asiaan nähden pyydät, jos et koskaan voikaan tehdä kaikkea sitä hyvää, jota tahdot, niin on kuitenkin välttämätöntä, että sinä ajattelet Herran käskyjä ja rukoilet voimaa niiden täyttämiseen, sillä sen kaltaisen harjoituksen kautta sinä pysyt alinomaisessa oman heikkoutesi tuntemisessa. Jumala nöyryyttää meitä, kun hän jättää meidät oman onnemme nojaan ja saatanan kiusattavaksi. Pelkkä tieto heikkoudestamme ei vaikuta tällaista nöyryytystä.

Ei mikään ole surullisempaa kuin nähdä muutoin uskollisen sielun vaipuvan hengelliseen laiskuuteen, niin ettei hänen puutteensa nöyryytä häntä Herran määräysten muistamiseen. Kuinka surkeata ja niin iljettävää on kuulla ihmisen puhuvan suuresta voimattomuudestamme ja puutteistamme ja samalla nähdä hänet jäykkänä, itseensä tyytyväisenä ja kopeana. Tämä johtuu suruttomuudesta ja laiskuudesta.

Totuus on, ettemme voi rukoilla niin kuin meidän tulisi, olemme hajamielisiä, hitaita ja kylmiä. Mutta se, joka murheen painamana uskoutuu Kristukselle, älköön epäilkö ja älköön hän antako epäuskolle sijaa. Eikö minun siis tarvitse vaivautua rukoilemaan? Pois se! Tuleehan minun rukoilla taitoni mukaan ja rukoilla Jumalalta armoa voidakseni paremmin rukoilla. Samoin on minun tehtävä muissakin tapauksissa, joissa heikkouteni on suuri. En voi olla niin lempeä, hiljainen, nöyrä, rakastavainen, siveä, kärsivällinen. En voi niin tunnustaa Kristusta, en niin uhrata hyvyyttäni lähimmäiseni parhaaksi kuin minun tulisi. Mutta silti en saa unohtaa näitä kalliita asioita, vaan minun tulee muistaa Herran määräyksiä noudattaakseni niitä ja alinomaa rukoilla Jumalalta yhä enemmän voimaa. Tähän kaikkeen uskovaiset harjoittelevat. Se on heidän uusi luontonsa. Se on Hengen työ heissä. Olkaamme siis kuuliaiset ja nöyrät Hengelle, niin ettemme uudestaan nuku suruttomuuteen.

Oi Herra Jumala, auta minua käymään sinun tietäsi. Anna minulle viisautta ylhäältä, jotta oikein käsittäisin sinun tahtosi! Katso, tässä minä olen, johdata sinä minua tahtosi ja mielesi mukaan! Auta minua niin elämään, että aina olisin sinun omasi ja kuuliaisena sinulle kunnian antaisin! Amen.

HUHTIKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Ja minä teen heidän kanssansa rauhan liiton; ja se on oleva heille iankaikkinen liitto. Hes. 37:26.

Aadamin rikkoessa liittonsa Jumalan kanssa sai koko ihmissuku osakseen iankaikkisen rangaistuksen, ja tuli kelvottomaksi siitä koskaan itseänsä vapauttamaan. ja niin joutui se suureen hätään ja kurjuuteen. Mutta koska Jumala iankaikkisessa kaikkitietäväisyydessään oli edeltä nähnyt kaiken tämän kurjuuden ja suuressa laupeudessaan meitä armahtanut, oli hän myöskin, ennen kuin maailman perustuskaan oli laskettu, ennen kuin ensimmäinen ihmiselämä luonnon helmasta pääsi maailmaan, ryhtynyt keinoihin tämän kurjuuden poistamiseksi.

Hän oli iankaikkisessa taivaallisessa neuvossaan päättänyt lunastaa ihmissuvun lähettämällä Poikansa maailmaan. Hänen kanssaan teki hän nyt uuden liiton, joka meihin ihmisiin nähden oli armonliitto, rauhanliitto. Itsessään oli tämä sama lainliitto, jonka Jumala oli tehnyt Aadamin kanssa, vaan jonka Aadam rikkoi, ja jota langennut ihminen ei voinut täyttää. Tämä oli sama lain liitto, josta jokaisella ihmisellä on vielä heikko tunne omassatunnossaan, ja joka ihmissuvun nöyryyttämiseksi Siinain vuorella voimallisin ja selvin sanoin piirrettiin kiveen.

Näin sanoo Raamattu: »Sillä mikä oli mahdotonta lain tehdä, koska se eli heikentynyt lihan kautta, sen Jumala teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsi synnin lihassa.» Poika sitoutui näet tässä liitossa Isän määräämänä aikana iankaikkiseen jumaluuteensa yhdistämään miehuuden luonnon, suostui tulemaan toiseksi ihmiseksi ja ihmissuvun toiseksi Aadamiksi.

Toisena Aadamina piti hänen edustaa ihmiskuntaa sen sovitukseksi ja nostamiseksi, niin kuin ensimmäinen Aadam vei sen lankeemukseen ja turmioon. Hän sitoutui kaikkien ihmisten edestä täyttämään lain vaatimukset ja kärsimään sen rangaistuksen, jonka he rikkomalla lain olivat ansainneet, sanalla sanoen, hän sitoutui olemaan kuuliainen kuolemaan asti, jopa ristin kuolemaan asti. Lupaus annettiin hänelle, hän sai ihmisten hyväksi testamentin ja perinnön. Gal. 3:16-19. Hän sai vakuutuksen siitä autuudesta, joka heille oli alusta aiottu ja luvattu, mutta jonka he syntiinlankeemuksen kautta olivat kadottaneet.

Daavid sanoo, että Kristus sai ihmisten Herrana ja kuninkaana lahjoja ihmisille jaettavaksi. Ihmiset jätettiin hänen omaisuudekseen, hänessä ja hänen kauttaan suojeltaviksi ja pelastettaviksi iankaikkiseen elämään, ja sen lisäksi tuli heidän olla hänen työnsä palkka.

Tätä kutsutaan Raamatussa liitoksi toiminnan, Jumalan armopäätöksen tähden, myös keskenänsä liiton tehneiden persoonien tähden. Mutta armolahjoihin nähden, jotka tämän kautta ihmisille hankittiin nim. syntein anteeksisaaminen, iankaikkinen vanhurskaus, rauha Jumalassa, lapsenoikeus, Pyhän Hengen meissä asuminen, voima pyhityselämään, voitto hengellisten vihollisten yli ym. sekä miten nämä lahjat ikään kuin perintöoikeutena saadaan, nimitetään sitä testamentiksi. Tässä tapaamme me siis sen ikuisen testamentin, josta Hepr. 13:20:ssa puhutaan. Sen testamentin, jota ei yksikään riko, koska se on vahvistettu testamentin, joka on ollut vahvistettu Kristuksessa (Gal. 3 luku). Se testamentti on ollut voimassa sekä ennen että jälkeen tekijänsä kuoleman, testamentin, jonka Jumala sen lujuuden ja varmuuden tähden on jo maailman alusta saakka pitänyt tehtynä.

Näitä Jumalan testamentteja Aadamin ja Kristuksen kanssa ei meidän tule sekoittaa siihen, mitä tavallisesti vanhalla ja uudella testamentilla, vanhalla ja uudella liitolla tarkoitetaan. Vanhalla testamentilla ymmärretään sitä esikuvallista, erityistä, valmistavaa hoitoa, jota Israelin kansa sai kokea ennen Kristuksen syntymää. Siis Jumalan armotaloutta ennen Kristusta, sekä myös aikaa, jolloin tämä tapahtui. Uudella testamentilla ymmärretään sitä Jumalani armotaloutta, joka alkoi Kristuksen tulemisella, vaikutuksella ja sovitustyöllä, armotaloutta ja aikaa, jota Kristus itse vertasi häihin, jotka alkoivat kauan odotetun yljän tulolla.

Iankaikkinen liitto Kristuksen kanssa oli sama sekä Vanhan että Uuden testamentin aikana, sillä Aadam ja Eeva saivat lankeemuksen jälkeen saman lupauksen armoliitosta kuin mekin, nim. että vaimon siemen oli rikkipolkeva käärmeen pään. Aabraham tuli myös, kuten mekin, uskon kautta vanhurskaaksi. Asetetaanpa Raamatussa Aabrahamin usko ja vanhurskauttaminen meille esikuvaksi. »Hän uskoi Jumalan (lupauksen Kristuksesta) ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.» Daavidilla oli myös sama usko: »Autuas on se mies. jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman töitä.»

Oi Herra Jeesus! Sinä et säästänyt henkeäsi, vaan kävit takausmieheksi Jumalan tykönä. Syntini upotettiin sinun kuolemaasi. Ylistys ja loppumaton kiitos olkoon Jumalalle minulle lähettämästään pelastuksesta. Synnin, kuoleman ja helvetin sinä voitit: Turvallisina voimme siis sanoa: »Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan olla Amen.

HUHTIKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut niin te löydätte levon sielullenne. Matt. 11: 28-29.

Onnettomat, köyhät, sairaat ja sidotut sielut saavat tämän ihanan sanoman, kun he syntiensä ja huonon parannuksen tekonsa tähden epätoivoon joutuneina alkavat käsittää, mitä evankeliumi oikeastaan sisältää. Kaikki, mitä he turhaan ja murehtien ovat itsessään etsineet, niitä he parannuksen teon, katumuksen, rukouksen taistelun kautta ovat koettaneet saavuttaa, on jo toisen miehen kautta hankittu ja voitettu. Se on ilman heidän ansiotansa ja mahdollisuuttansa heille tarjottu ja lahjoitettu, jopa iankaikkisessa testamentissa heille vakuutettu. Kun tämä heille selviää, niin se ei jää hedelmää kantamatta.

Se sytyttää heissä totisen, elävän, autuaaksi tekevän uskon. Silloin syntyy heissä kyselyä ja ihmettelyä, toisaalta taas iloa ja toivoa, tahi suurempaa surua ja katumusta. Kaikki samasta elvyttävästä evankeliumista, kaikki saman heräävän uskon vaikutuksesta. Toinen alkaa miettiä ja kysellä: »Onko tämä näin ymmärrettävä? Voinko minäkin tämmöisenä tulla?» Hän kurottautuu Kristuksen puoleen, hänen sydämensä täyttää vanhurskauden isoaminen ja janoaminen.

Toinen taas tulee entistäänkin murheellisemmaksi. Lain alle kuivettunut ja kovettunut sydän alkaa sulaa Jumalan suuren rakkauden lämpimässä, niin että siitä syntyy uusi murhe, mutta murhe, johon sisältyy toivoa ja harras halu päästä tämän rakkauden ja armon osallisuuteen.

Toinen taas temmataan syvimmästä hädästä korkeimpaan iloon ja vakuutukseen. Pyhän Hengen tiet ovat erilaiset eri olosuhteissa ja eri sieluihin nähden. Mutta kaikki, jotka ovat evankeliumin käsittäneet, niin että heidän raskautettu sydänraukkansa ja heidän omaan itseensä ja omaan vanhurskauteen kiinnitetyt katseensa ovat saaneet toisen suunnan, nim. ristiinnaulittuun Jeesukseen, heissä on jo silloin syntynyt autuaaksi tekevä usko.

He ovat kääntyneet omasta vanhurskaudestaan hänen vanhurskauteensa, omasta kuuliaisuudestaan hänen kuuliaisuuteensa, omasta katumuksestaan hänen ahdistukseensa, omista rukouksistaan hänen rukouksiinsa. joten heidän pelastuksentoivonsa, koko heidän ikävöimisensä ja halunsa kohdistuu häneen.

Tämä on sitä uskoa, jota Kristus löysi ihmisissä, jotka tulivat hänen luokseen armoa ja apua etsimään ja lausui ilonsa sen johdosta. Matt. 9 kertoo sairaasta vaimosta, joka tunkeutui lähelle Jeesusta saadakseen koskea hänen viittaansa tullakseen terveeksi. Sillä hetkellä tuli nainen terveeksi. Ja Jeesus sanoi: »Tyttäreni, ole turvallisella mielin, uskosi on tehnyt sinut terveeksi.» Samoin syntinen vaimo Simonin huoneessa kasteli Jeesuksen jalat kyynelillään ja sai kuulla: »Syntisi ovat anteeksi annetut. Uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan.»

Näiden esimerkkien johdosta sanoo Luther: »He olivat kuulleet hyvän sanoman (evankeliumin) Jeesuksesta, että hän oli se mies, joka auttoi ja lohdutti kaikkia. Tämän sanoman he uskoivat ja sen takia he tulivat hädän pakottamina Jeesuksen luo. jolleivät he olisi uskoneet, niin eivät he olisi tulleetkaan.»

Mutta huomaatko, että tämä heidän uskonsa ilmeni ainoastaan etsimisessä, tulemisessa ja Herran nimen avuksi huutamisessa. Ja Jeesus sanoo oikean uskon, pelastavan uskon olevan juuri semmoisen. Hän sanoo: »Sinun uskosi on sinut pelastanut.» Tämmöinen etsivä, isoava ja janoava, taisteleva usko ilmeni myös riivatun nuorukaisen isässä, kun hän kyynelsilmin huusi: »Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani.» Samoin Korkean Veisun morsiamessa, kun hän yöllä kulki ympäri kaupunkia ja etsi sielunsa ystävää ja kysyi vartijoilta: »Oletteko nähneet häntä, jota minun sieluni rakastaa?»

Patriarkka Jaakobissa se ilmeni myös. Hän huusi Herralle: »En päästä sinua, jollet siunaa minua». Tätä etsivää, avuksi huutavaa, isoavaa ja janoavaa uskoa, joka on ainoa autuaaksi tekevä usko, koska se perustuu Jeesukseen, etsien häneltä pelastusta, seuraa ennemmin tahi myöhemmin toinen uskoi aste. Morsian on löytänyt ylkänsä ja sanoo: »Minä olen löytänyt hänet, jota sieluni rakastaa. Hän on minun ja minä olen hänen.»

Sielu on saanut vastauksen, vakuutuksen. Peite putoaa silmieni edestä, mieleni avautuu ja näen mitä ennen en voinut nähdä, nim. että se, mitä minä vielä odotin, on jo täytetty Kristuksessa. Kaikki minun syntini ja saastaisuuteni, kylmyyteni, hitauteni ja kovuuteni oli hänessä kyllin kalliisti sovitettu, maksettu, poispyyhitty, jopa meren syvyyteen upotettu ja ainoastaan epäuskoni tähden olen onneton. Nyt voin sanoa: »Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.» Minä olen kuollut ja ylösnoussut Kristuksessa.

Katso, tässä on uskon täysi vakuutus. Sitä seuraa rauha, autuas rauha, Jumalan rauha, rauha omassatunnossa, kun eivät synnit sitä enää kalva. Ne ovat pois otetut, anteeksi annetut. ja Jumalan kanssa on minulla sula sovinto. Tästä rauhasta sanoo apostoli: »Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.»

Herra Jeesus Kristus! Kiitetty olkoon nimesi, kun olet antanut itsesi meille elämäksi, rauhaksi ja iloksi! Anna meille armosi, että voisimme pitää sinut kaikkea muuta rakkaampana. Olethan sinä syntiemme anteeksiantaja ja päästät meitä kaikesta hädästä. Amen.

HUHTIKUUN 8 PÄIVÄNÄ
Isä meidän, joka olet taivaissa. Matt. 6: 9.

Pysähtyköön kukin kristitty näiden sanojen eteen ja ajatelkoon, tarkoittaako hän, mitä hän tämän rukouksen ensimmäisessä sanassa sanoo, nim. että Jumala on hänen laupias isänsä, ja hän Jumalan rakas lapsi. Sillä tämän rukouksen voima ja lohdutus riippuu siitä, miten sydämemme suhtautuu tähän ensimmäiseen sanaan.

Jos sydämestäsi voit kutsua Jumalaa Isäksesi, jos sydämestäsi uskot olevasi Jumalan rakas lapsi ja ajattelet mitä se merkitsee, oi, silloin voit myös luottamuksella rukoilla, mitä tämä kallis rukous sisältää.

Monenlaisia puutteita näemme muutoin hurskaissa sieluissa. On niitä, jotka eivät vielä ole vapaiksi tehdyt, eivätkä ole uskovaisia, vaan itsensä kanssa työtä tekeviä sieluja, jotka pitävät itsensä, joskin höllästi, Jumalan lapsina, mutta ei siinä suuressa, todellisessa merkityksessä, joka sillä sanalla Kristuksen suussa on, vaan ainoastaan siinä merkityksessä, etteivät he ole maailmasta, vaan ovat hurskaita ja kuuluvat niihin, jotka etsivät ja rakastavat Jumalaa.

Näin pinnallisesti ajatellen voimme helposti puhua Jumalan lapsista. Mutta kuulua hurskaisiin ei ole samaa kuin uskoa, että Jumala on meidän oikea Isämme ja me hänen rakkaat lapsensa. Sillä mitä tällä tarkoitetaan, sen ymmärrät Jeesuksen sanoista hänen loppuun suoritetun pelastustyönsä ja ylösnousemisensa jälkeen: »Mene veljieni luo ja sano heille, että menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö.»

Huomaatko tästä, mitä Jumalan lapsena oleminen merkitsee? Ensinnäkin sanoo Herra: »veljeni». Mutta ei siinä kyllin, vaan jotta jokainen ymmärtäisi, mitä hän tarkoittaa veli sanalla, lisää hän: »Minun ja teidän Isänne, minun ja teidän Jumalanne.» Siten on Herra Kristus teroittanut mieliimme veli sanan oikean merkityksen. Silloin saa myös sana »Jumalan lapsi» sellaisen arvon, että taivaan enkelitkin sen edessä peittävät kasvonsa. Jumalan lapsi! Näin korkeaan asemaan ajatteli Jumala ihmisen aikojen alussa luodessaan hänet. Kaiken minkä silmämme näkevät, loi hän ihmisen hyväksi. Ihminen - Jumalan lapsi!

Juuri tämä suhde vaikuttikin sen, että Jumalan iankaikkinen Poika tuli ihmislapseksi ja todisti kaikille, että me olemme veljiä. Meidän on tunnustaminen, että sydämemme on liian ahdas voidakseen käsittää tämän asian suuruuden. Ja kuitenkin on tuntuva erotus eri ihmisten uskon välillä. Toinen ei koskaan saata kyllin ihmetellä tämän kunnian korkeutta ja syvyyttä, leveyttä ja pituutta. Hän ei koskaan voi saada sitä mahtumaan sydämeensä semmoisena kuin hän sen uskoo ja näkee. Mutta siitä huolimatta se on hänen suurin ilonsa jo täällä maan päällä.

Sitä vastoin toinen voi helposti uskoa kuinka paljon itse tahtoo, mutta ei kuitenkaan sisimmässään tunne siitä mitään hämmästystä, eikä mitään iloa. Hän ei ole vielä tarpeeksi kokenut mitä Jumalan lapsena oleminen on. Hän ei siis suhtaudu oikein sanaan Isä meidän.

On myös uskovaisia, jotka jo tämän ihanan lapsioikeuden omistaen ovat autuutta tunteneet, mutta uudelleen vaipuvat omaan viheliäisyyteensä, kääntävät katseensa itseensä ja kadottavat oikean, lapsellisen luottamuksensa Jumalaan. He rukoilevat Herran rukouksen huolimattomasti, niin etteivät ajattele, mitä he sanovat sanoissa Isä meidän. Sen takia ovat he rukoillessaan kylmäkiskoisia ja haluttomia.

Toisilla taas on jonkin lankeemuksen tähden sidottu omatunto. He ovat joutuneet suureen kiusaukseen ja synnin pauloihin. Pelottaen tulevat nämä teot rukouksessa tätä sielua vastaan ja sanovat: »Rukoiletko sinä Jumalaa, kutsutko sinä Jumalaa Isäksesi, sinä, joka olet niin paljon rikkonut ja tiedät tehneesi sen ja sen?» Silloin on vaikeata oikealla luottamuksella sanoa: »Isä meidän.»

Kuulunetpa kumpaan joukkoon hyvänsä, niin muista, että sinun on päästävä siitä tilasta, että ilman uskoa ja ajatusta sanot: »Isä meidän», sillä siitä itse elämä riippuu. Olkoon meillä totinen, lapsellinen luottamus Jumalaan, niin että voimme totuudessa häntä avuksi huutaa Isänämme. Jos omatunto tulee uudelleen sidotuksi orjuuden ikeen alle, niin että meitä kauhistuttaa tässä rukouksessa lähestyä taivaallista Isäämme, tahi jos omatunto uudelleen nukkuu, niin että kevytmielisesti sitä tarkoittamatta sanomme: »Isä meidän, niin kummassakin tapauksessa seuraa siitä hengellinen kuolema.

Hengellinen elämä on läheinen suhde Jumalaan. Apostoli sanoo: »Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: Abba! Isä! Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.»

Oi, rakas Isä! Kuinka käsittämätön onkaan sinun rakkautesi, kuinka ihmeellinen sinun laupeutesi, kun minustakin olet tehnyt Jumalan lapseni Kiittäkööt sinua taivaat, ylistäköön sinun nimeäsi maa, sillä jo luomisessa olet määrännyt meidät lapsiksesi! Synnin tähden eksyttyämme sinusta, olet sinä Kristuksen kautta uudestaan etsinyt ja lapsiksesi ottanut meidät. Halleluja! Amen.

HUHTIKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Matt. 6: 10.

Tässä rukouksessa me rukoilemme, että Kristus tulisi yhä voimallisemmaksi meissä ja kukistaisi kaikki hengelliset viholliset sydämessämme. Me rukoilemme, että hänen valtakuntansa meissä, Pyhän Hengen työ, oikea Jumalanpelko, usko, rakkaus, pyhitys yhä enemmän kasvaisi sydämissämme. Mutta tässä kohtaa meitä loppumaton taistelu. Meistä tuntuu kuin jos paha olisi voitolla ja hyvän voima vähenemistään vähenisi. Mihin siis turvaudun?

Tässä ei auta mikään muu taivaassa eikä maan päällä kuin että annan Herran Jumalan olla valtaistuimellaan semmoisena kuin hän on, totisena, uskollisena, kaikkivaltiaana Jumalana, joka voittaa niinkin väkevät pahat voimat, kuin sinun ilkeän sydämesi.

Ajattele, me saamme rukoilla Jumalaa omaa pahaa sydäntämme vastaan. Eipä hän koskaan olekaan sanonut sydäntämme hyväksi, eikä liioin, että itse sen voimme hyväksi tehdä. Päinvastoin on hän sanonut, että yksin hän voi luoda meihin uuden sydämen. Sitä paitsi on hän, kaikkivaltias, uskollinen Jumala sanonut, että hänen valtakuntansa, joka on sieluissamme oleva näkymätön valtakunta, on hänen voimallisen kätensä turvaama, niin etteivät helvetin portit voi sitä kukistaa. Ei hän liioin ole sanonut, etteivät helvetin voimat saa meitä kiusata, vaan hän on sanonut, että jos turvaamme häneen, niin eivät ne voimat saa meitä voittaa.

Jumalan sana todistaa myös, että kun kerran olemme jättäneet pimeyden valtakunnan, niin kaikki helvetin vallat ahdistavat Kristuksen valtakuntaa meissä niin hyvin ulkoapäin kuin myös sisimmässämme. Meidän lihamme on kaikenlaisen synnin saastuttama, sydämemme on yhä häijy, pahanilkinen kappale. Perkele viekkaasti, väsymättä ahdistaa meitä joka puolelta. Se syytää sydämiimme kaikenlaisia mielettömiä ja synnillisiä himoja ja vääriä ajatuksia Jumalasta.

Kaiken tämän on Jumala jättänyt maailmaan sotimaan valtakuntaansa vastaan. Tämän taistelun ankaruus saattaa meidät usein suureen hätään, emme näe mistä apu on saatavissa. Siten vie Jumala meiltä kaiken luottamuksen omaan itseemme, jotta Herra yksin olisi Jumalamme ja Vapahtajamme.

Mitä on Herra käskenyt meidän tehdä sellaiseen hätään joutuessamme? Avuksi huutamaan häntä, lukemaan jatkuvasti Raamattua, mutta myös muistamaan, että hän, hän yksinään antaa Hengen. ja hän on myös vakuuttanut, ettei semmoinen rukous koskaan joudu häpeään.

Ne, jotka Pyhää Henkeä rukoilevat turmeltuneen sydämensä parantajaksi, ja Jumalan valtakuntaa tulemaan heidän sydämeensä, eivät häpeään joudu. Siitä Herra voimallisesti puhuu Luukkaan 11 luvussa. »Kuka teistä on se isä, joka poikansa häneltä pyytäessä kalaa antaa kalan sijasta käärmeen, taikka joka hänen pyytäessään munaa, antaa hänelle skorpionin? Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!»

Tämän vertauksen luulisi särkevän epäuskomme vuoret ja sysäävän ne meren syvyyteen. Sovita tämä siihen rukoukseen, jota tässä tutkistelemme. Sinä pyydät apua synnin ja Saatanan voimaa vastaan, sinä pyydät Pyhää Henkeä. Siitä Kristus erityisesti sanoo: »Taivaallinen isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat.»

Kuinka voit luulla, että Herra käskettyään meitä kaikessa hädässä turvaamaan häneen ja sanottuaan: »ilman minua ette voi mitään tehdä», »huuda minua avuksesi hädän päivänä »rukoilkaa, niin te saatte» jne. ei täyttäisi lupaustaan, kun ahdistettu sielu parka yksinkertaisuudessa tekee juuri niin kuin Herra on käskenyt. Kuinka voit luulla, ettei Herra auttaisi, vaan oma ilkeä sydämesi ja Perkele saisivat voiton sinun kadotukseksesi?

Kun lapsi pyytää leipää, antaako isä kiven? Kun sielu pyytää uutta, nöyrää sydäntä, Pyhää Henkeä, uskoa, pelastusta ja autuutta, jätetäänkö hänet kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen? Silloinhan hän antaisi kiven, käärmeen ja skorpionin leivän asemesta. Voisiko hyvä Jumala niin tehdä?

Tosin tuntuu, pimeyden vallan meitä piirittäessä, sydämessä olevan pelkkiä käärmeitä ja skorpioneja. Syntiinlankeemuksen jälkeen on meillä sydämessä vanhan käärmeen sikiö.

Tosin salli Jumala saatanan seuloa Pietaria ja rusikoida Paavalia. Mutta että seulominen ja rusikoiminen tapahtuisi sinun iankaikkiseksi turmioksesi, vasten hänen omia vakuutuksiansa, se on mahdotonta. Kuinka hän käskisi sinun rukoilla, ja kun teet, mitä hän käskee, ei antaisikaan mitä on luvannut, vaan sen sijaan iankaikkisen kadotuksen skorpioneja. Silloinhan hän tekisi pilaa sinun uskostasi häneen. Sinähän teet Jumalasta perkeleen, jos hänestä semmoista uskot.

Oi, usko siis ja opi, ettei Jumala koskaan voi iankaikkiseen kadotukseen jättää sitä sielua, joka turvautuu hänen Vapahtaja nimeensä, ja opi myös, että »Herra johdattaa omiansa ihmeellisesti» ja ettei tätä rukousta Jumalan valtakunnan lähestymisestä tarvittaisi, jos me jo täällä saisimme siitä häiritsemättä nauttia, jos ei pimeyden valta enää meitä piirittäisi ja ahdistaisi.

Oi Herra Jumala, lähestyköön sinun valtakuntasi maan päällä. Lähetä, Herra, todistajasi ja sanansaattajasi kaikkiin maailman ääriin kutsumaan kaikkia kansoja sinun valtakuntaasi. Auta meitä luottamuksella heittämään murheemme sinun hartioillesi. Sinähän olet luvannut pitää meistä huolen. Johdata meitä totuuden tietä elämään, ja anna meille rohkeutta jo täällä alkaa kiitos- ja ylistysvirsi saavutetusta voitosta sinun nimessäsi! Amen.

HUHTIKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Ei niin, että jo olen sen saavuttanut tai että jo olen tullut täydelliseksi. Fil. 3: 12.

Tohtori Svebilius sanoo: »Laki on luonnollemme jotakuinkin tuttu, mutta evankeliumi on salaisuus.» Tohtori Luther sanoo: »Evankeliumi on kristityille vaikein taito ja syvin viisaus, johon nähden he koko elämänsä ajan ovat koulupoikia, mutta», lisää hän vielä, »sen käsittämisessä on se kipeä kohta, ettei mikään näytä olevan helpompaa oppia kuin evankeliumi. Niin pian kuin siitä on jotain kuultu tai luettu, ollaan heti mestareita tai tohtoreita, sekä tahdotaan kuulla jotakin muuta, jotain uutta.»

Tämmöisten täysin oppineiden pitäisi tuntea itsensä siitä, etteivät he useinkaan ajattele evankeliumia, eivät miten he yhä paremmin oppisivat tuntemaan Jumalaa ja sitä, jonka hän lähetti. Eivät he ahkeroitse oppiakseen tuntemaan lunastuksen suurta salaisuutta. Eivät he mitään tee saadakseen kuulla ja lukea siitä. Eivät he rukoile Jumalalta Hengen valoa, vaan päinvastoin, jos ovat tilaisuudessa kuulemaan jotakin oikein evankeliumin mukaista, niin kärsimättöminä odottavat he sen loppuvan saadakseen jotakin muuta.

Tavallisesti ajattelevat ja sanovat sellaiset ihmiset: »Kyllä minä tiedän Jumalan armon olevan kerta kaikkiaan annetun, siitä ei siis sen enempää. Mutta meidän tulee ajatella ja tutkia, mitä meidän on tekeminen ja miten meidän tulee elää. Sitä sietää ajatella, sillä siinä me aina puutumme. Kuulkaamme siis jotakin siitä asiasta.» Ja juuri sen takia eivät he koskaan saavuta oikeata halua ja voimaa, koska eivät opi tuntemaan mikä heiltä puuttuu, nim. itse elämä, oikea parannus ja oikea usko.

He eivät tunne, miten me töinemme olemme perin kadotetut. He eivät koskaan ole epäilleet itseään, eivät ole kokeneet, mitä usko on ja mitä usko ja armo vaikuttavat, sillä silloin eivät sanoisi uskoa itsellään liiaksi olevan. Vaan kuten sana ja kokemus opettavat, tuntisivat he itsellään sitä olevan aivan liian vähän ja sanoisivat päinvastoin: »Jospa oikein tuntisin Jumalan ja hänen armonsa, kyllä siitä sitten seuraisi halua ja voimaa hyvään». Johannes sanoo: »Joka ei rakasta, hän ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.» Hän tahtoo sanoa, että he kyllä rakastaisivat, jopa tulisivat palaviksi rakkaudessa ja jumalisuudessa, jos he tuntisivat Jumalan. Jumala. on niin suuri ja palava rakkaus, ettei kukaan, joka hänet tuntee voi olla syttymättä palavaan rakkauteen häntä kohtaan. Rakkaus on kaikkien hyvien tekojen äiti. Rakkaus on lain täyttymys.

Ne siis, jotka luulevat jo käsittäneensä evankeliumin, eivät ole siitä vielä oppineet ensimmäisiä kirjaimiakaan. Apostoli sanoo: »Jos joku luulee jotakin tietävänsä, hän ei vielä tiedä, niin kuin tulee tietää.» Tämän voi sanoa ainakin mitä meidän evankeliumin tietoomme tulee. Evankeliumi sisältää semmoisia asioita, että sen sisältöä katseleva ei taida sitä oikein uskoa, Se sitä vastoin, joka sen helposti voi uskoa, ei varmaankaan näe mitä se sisältää. Tosin hän luulee näkevänsä, mitä se sisältää, luulee niin varmasti, että olisi valmis tuhannesti sen valalla vannomaan, mutta hän kieltää evankeliumin koko olennollaan.

Luther sanoo tästä: »Se, joka oikein voisi käsittää ja uskoa evankeliumin sisällön, hän ei enää voisi elää täällä maan päällä, vaan kuolisi sanomattomasta ilosta.» Totisesti emme me olisi niin kylmiä, kankeita ja hengettömiä kuin nämä ulosoppineet, kylläiset henget ovat. Eipä todellakaan olisi niin vaikeata seurata Kristusta, rakastaa, palvella tunnustaa Kristusta, kärsiä ja kieltäytyä, jos oikein uskoisimme sen, mitä evankeliumi sisältää.

Katso, tässä on tärkein syy siihen, että monet, vaikka niin aina opetetaan, eivät kuitenkaan koskaan tule totuuden tuntoon. Jeesus sanoi: »Ei kukaan muu kuin Isä tunne, kun Poika on, eikä kukaan muu kuin Poika, ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmaista, tunne, kuka Isä on.» Jollei Poika tahdo ihmiselle sitä ilmaista, on kaikki hänen ponnistelunsa turha. Aikaisemmin oli Jeesus sanonut kenelle hän ei tahdo sitä ilmaista, sanoessaan: »Sinä olet tämän salannut viisailta ja ymmärtäväisiltä» s.o. semmoisilta, jotka eivät omissa silmissään ole pieniä, vaan arvelevat pelkällä tutkimisella oppivansa tuntemaan evankeliumin.

Moni lukee ja kuuntelee evankeliumia samalla tavalla kuin maailmallista tietoviisautta, Jumalan edessä nöyrtymättä. Mutta niiltä se on kätketty. Niin Isä, sillä näin on näkynyt hyväksi sinulle. Paavali selitti selvästi ja monipuolisesti evankeliumin, mutta ei hänestä se vielä riittänyt, että he kuulivat hänen saarnansa ja lukivat hänen kirjeitänsä, vaan hänen mielestään kaikki vielä riippui Jumalan »ilmoituksesta», Jumalan antamasta ilmoituksen ja viisauden hengestä. Sitä hän alinomaa rukoili seurakunnillensa.

Suurimmat pyhimykset ja uskonsankarit ovat kaiken rukoilemisensa ja tutkimisensa ohella tunnustaneet, etteivät he ole voineet evankeliumia täysin käsittää. Ja kuitenkin tapaa ihmisiä, joiden ei tarvitse rukoilla eikä nöyrtyä Jumalan edessä, eikä heidän tarvitse vakavuudella ja ahkeruudella etsiä Jumalan sanasta evankeliumin totuutta, vaan he omasta mielestään tietävät jo kylliksi. Miten tämä on ymmärrettävä? Siten, että nämä täysin oppineet, jotka kaiken ymmärtävät, ovat perkeleen hurmaamia, sokeita ja kuolleita, joiden aluksi olisi opittava aakkoset. jospa he ajoissa huomaisivat tämän!

»Niinpä minä luen tosiaankin kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtenä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - jotta voittaisin omakseni Kristuksen. Ei niin, että jo olen sen saavuttanut tai että jo olen tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti voittaakseni sen, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut.»

HUHTIKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Puhu koko Israelin lasten joukolle ja sano heille: olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä, Herra, teidän Jumalanne. 3 Moos. 19:2.

Laki on se osa Jumalan sanasta, joka opettaa, minkälaisia meidän tulee olla ja mitä meidän tulee tehdä. Laki vaatii meiltä tekoja ja sydämen sisäisiä ominaisuuksia. Laki vaatii koko ihmisen, hänen sisimmän olemuksensa, hänen sydämensä, ajatuksensa ja halunsa. Sen takia ei laissa sanota: »Sinun kätesi, jalkasi, kielesi tehköön niin, ja jättäköön tekemättä toisen», vaan laki sanoo: »tee sinä niin» s.o. se puhuu koko ihmiselle. Jo ensimmäinen käsky vaatii koko sydämemme, koko sielumme, kaikki voimamme ja koko mielemme. Ajattele mitä merkitsee »yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja yksin häneen turvata». Yli kaiken pelätä Jumalaa merkitsee, etten saa olla lihallisesti suruton ja välinpitämätön sieluni tilasta.

En saa kevytmielisesti tehdä syntiä, vaan minun tulee pelätä Jumalan mielen pahoittamista, kernaammin kärsiä kaikki, kärsiä kuolemakin, kuin että tekisin syntiä Jumalaa vastaan. Minun tulee valvoa ja taistella vilpittömästi, ahkerasti ja voimakkaasti syntiä vastaan. Ei niin, että toisinaan valvon, rukoilen ja taistelen, toisinaan taas kevytmielisesti seuraan kiusausta, vaan että joka hetki valvon, rukoilen ja taistelen.

Yli kaiken rakastaa Jumalaa merkitsee, etten saa olla kevytmielinen, enkä hidas ja haluton Jumalan sanaan nähden, vaan minun tulee suurimmalla halulla ja ilolla seurustella Jumalani kanssa. Se merkitsee, että suurin haluni on ajatella ja puhua hänestä, rakkaudesta häneen teen kaikki mitä hän käskee ja mielelläni kärsin mitä hän panee kannettavakseni. Sillä kaiken tämän teemme, jos oikein rakastamme.

Kun yksin, häneen turvaamme, niin emme luota itseemme, emmekä mihinkään luotuun, vaan totisesti uskomme ja luotamme häneen. Silloin kaikki epätoivo, epäilys ja murhe epäuskon tähden häviää.

Siis, jos tutkit kaikki Jumalan käskyt, niin huomaat, etteivät ne vaadi sitä tahi tätä työtä, ei sitä tahi tätä jäsentä, kättä, jalkaa tahi kieltämme, vaan ne vaativat koko ihmisen. Sen takia Jeesus Matt. 5:ssä sanoo, että joka vihastuu veljeensä on Jumalan edessä murhaajan veroinen. ja joka vain katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.

Kaikesta tästä ymmärrämme, ettei Jumalan laki vaadi ainoastaan tekoja, vaan etupäässä se asettaa vaatimuksensa sisäiseen minällemme. Laki siis puhuu mielentilastamme ja ominaisuuksistamme. Kun siis minua rangaistaan kylmäkiskoisuudesta, kovuudesta, kevytmielisyydestä, ylpeydestä, itserakkaudesta, hitaudesta sanaan ja rukoukseen, niin olen lain rankaisema.

Mutta ei siinä kyllin, me huomaamme myös, että juuri tämä sisäinen elämämme, halumme, sydämemme, mielenlaatumme on se, jota Jumala tarkkaa. Olkoon ulkonainen elämäni miten hurskas hyvänsä, vaikkapa tekisin paljon hyvää, ja vaikkapa kieltäytyisin kaikesta pahasta, mutta sen ohella kannan synnillisiä ajatuksia ja himoja ja olen haluton hyvään, niin olen Jumalan edessä saman tuomion alainen kuin julkea synnin harjoittaja.

Ja jos teen hyvää vain pakosta, lain uhkausten tahi lupausten tähden, niin ei ainoakaan hyvä tekoni ole Jumalalle otollinen. Semmoinen on Jumala, semmoinen hänen pyhä lakinsa, Jumalan laki on Jumalan pyhyys. Se on Jumalan luonto ja tahto puettuna sanoihin. Ja hän tahtoo että me olemme semmoiset kuin hän itse on. Hän tahtoo, että me rakastamme, mitä hän rakastaa. Mitä hän vihaa, sitä on meidänkin vihattava. Ei hän voi tyytyä siihen, että me ylenkatsomme ja vihaamme sitä, mitä hän rakastaa, ja rakastamme, mitä hän vihaa.

Aivan niin kuin ei synti ja perkele pääse hänen läheisyyteensä, niin hän ei siedä, että mekään sallimme niiden lähestyä meitä. Siitä johtuu, että hän asettaa itsensä meille esikuvaksi ja vaatii meitä olemaan pyhät ja täydelliset, kuten hän itsekin täydellinen on. Hän sanoo: »Olkaa pyhät, sillä minä Herra, teidän Jumalanne olen pyhä.» Ja Kristus sanoo: »Olkaa siis te täydelliset, niin kuin taivaallinen täydellinen on.»

Voi niitä raukkoja, jotka sanovat: »Jumala ei voi meiltä vaatia enempää kuin mihin voimamme riittävät.» Ovathan äsken mainitsemamme sanat, hänen sanansa, selvät. ja jos ei Jumala meiltä vaatisi enempää kuin niihin meidän, langenneitten syntisten voimat riittävät, niin eivät apostolin sanat toteutuisikaan: »Jotta jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä.» Niin, silloinhan Kristus olisi turhaan kuollut edestämme.

HUHTIKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia. Room. 3: 21.

Tässä on autuuden kallio, jonka turvassa sielumme joko pelastuu tahi iankaikkisesti hukkuu, sekä myös pahennuksen kallio, jota vastaan kaikki epäuskon myrskyt ja hyökyaallot ovat nousseet. Jumalan vanhurskaus, josta tässä puhutaan on Jumalan armon suurin ihme, mikä meille taivaasta on ilmoitettu, ja joka omalle ymmärryksellemme on outo salaisuus.

Niin, vaikka voisinkin oppia ja säilyttää kaiken muun, niin en kuitenkaan koskaan voi täydelleen uskoa ja kätkeä, mitä minulle Jumalan vanhurskaudesta opetetaan. Se on taivaallinen ilmoitus, joka sotii luontoamme vastaan ja erittäinkin meidän juurtunutta oman kykymme ihailemista vastaan. Eivät yksinomaan uskottomat taistele sitä vastaan, vaan myös monella valistuneella ja oikein ajattelevalla ihmisellä on hämärä, jopa aivan väärä käsitys tästä. Ei sen takia, että Raamatun sana olisi epäselvä, vaan siitä syystä, että Jumalan vanhurskaus sotii kokonaan luontoamme, ajatustamme ja mieltämme vastaan.

Jumalan vanhurskaus eroaa oleellisesti kaikesta muusta vanhurskaudesta, mitä koskaan on ollut, tahi tulee olemaan. Se eroaa kokonaan enkelein ja ihmisten vanhurskaudesta alkuperäänsä nähden, sillä sehän on itse Jumalan vanhurskaus, ei luotujen olentojen, vaan Luojan vanhurskaus. Minä Herra teen sen, sanoo Herra nimenomaan siitä vanhurskaudesta, joka tuottaa meille autuuden. Se on jumalallinen ja täydellinen vanhurskaus, sillä se on Jahven oma työ, samaten kuin maailma on Jumalan työ.

Pojan kautta on Isä sen ilmituonut, samaten kuin hän loi maailman Pojan kautta. Pietari sanoo: »Niille, jotka ovat saaneet yhtä kalliin uskon kuin mekin Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen vanhurskaudessa.» Tässä nimitetään Kristusta meidän Jumalaksemme ja Vapahtajaksemme, ja vanhurskautta, johon uskomme perustuu, sanotaan meidän Jumalamme ja Vapahtajamme vanhurskaudeksi.

Ollessaan ihmisenä täällä maan päällä Jumalan Poika ansaitsi meille tämän vanhurskauden. Ennen maailmaan tulemistaan hän ei ollut jäsenenä tahi alamaisena Jumalan valtakunnassa - hän oli sen päänä. Hän toimi ensin Jumalana, s.o. maailman luojana ja hallitsijana, mutta ihmiseksi tultuaan hän vaikutti palvelijan muodossa. Hänen täydellistä »kuuliaisuuttaan ei voitu ennen hänen maailmaan tuloaan nimittää kuuliaisuudeksi. Voimme sanoa, että laki oli hänen mukaisensa eikä, että hän oli lain mukainen. Hänen Jumalallinen pyhyytensä ei ilmennyt siinä, että hän totteli lakia, vaan siinä, että hän sääti lain.

Mutta ollessaan palvelijamuodossa hän itse antautui saman lain alaiseksi, jonka hän oli säätänyt. Ja vaikka oli Jumalan Poika, harjoitti hän »kuuliaisuuden oppimista.» Hänen vanhurskautensa eli kuuliaisuutensa oli siis kunniakkaimman henkilön, joka lain alaiseksi voitiin asettaa, itse Herran vanhurskaus, Hänen, joka on »Jumala ylitse kaikkien, kiitetty iankaikkisesti.» Se oli Immanuelin, Jumala meidän kanssamme vanhurskautta. Ja hän, Jumalan Poika, saattoi ihmisenä ollen paljon suuremmassa määrässä kunnioittaa ja täyttää lain, kuin kaikkien luotujen olentojen kuuliaisuus olisi voinut tehdä. Hänen tuottamansa kunnia lain kuuliaisuuden kautta oli monin verroin suurempi sitä häpeää, johon koko maailma lain rikkomisen kautta joutui.

Kun toiset olivat laille kuuliaiset, tuottivat he sen kautta itsellensä kunniaa, mutta hän, Jumalan Poika, tuotti kuuliaisuudellaan laille kunniaa. Kristuksen kuuliaisuus oli suuriarvoinen myös sen tähden, että se oli Isän tahdon ja määräyksen mukainen. Hän oli tähän tehtävään Isän valitsema ja voitelema. Herra oli Herran lähettämä,

Sakarian ennustuksessa luemme seuraavat muistettavat sanat: »Ja niin te ymmärrätte Herran Sebaotin lähettäneen minut. Riemuitse ja iloitse Siionin tytär! Sillä katso, minä tulen ja asun keskelläsi, sanoo Herra. Silloin sinä ymmärrät Herran Sebaotin lähettäneen minut sinun tykösi.»

Paitsi sitä, että Jumala Vanhassa testamentissa puhuu Pojan lähettämisestä, hänen asettamisestaan Siionin vuorelle, niin Kristus itse vähä väliä sanoi: Isä, minun Isäni tahto, hänen tahtonsa, joka minun lähetti, sen takia Isä minua rakastaa että minä panen henkeni, sen käskyn minä sain Isältä. Kaikki niitä hän teki, oli kuuliaisuutta, oli Isän tahdon alle alistumista.

Ja kun ajattelemme Jumalan suurinta, ihmeellisintä tekoa, Jumalan Pojan ihmiseksi tulemista, jotta laki hänen työnsä ja kärsimisensä kautta tulisi täytetyksi, niin että me synnin saastuttamat ihmiset tulisimme pelastetuiksi ja laki sen ohella säilyttäisi arvonsa ja kunniansa, niin emme voi kyllin suurta arvoa panna siihen, Kristuksen kuuliaisuudella oli Isän silmissä.

Oi, jos oppisin sinua, Herra Jeesus, oikein kiittämään siitä että olet minut Jumalan edessä vanhurskauttanut, minut joka täällä vaellan viheliäisenä, täynnä puutteita ja syntiä. Anna minulle armosi, että voisin uskoa olevani sinussa täysin vanhurskas ja pyhä Jumalan edessä. Amen.

HUHTIKUUN 13 PÄIVÄNÄ

Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu te olette Kristukseen pukeutuneet. Gal. 3: 27.

Apostoli sanoo, että me olemme Kristukseen kastetut. Vaikka kaste, Kristuksen määräyksen mukaan, tapahtuu kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nimitetään sitä siitä huolimatta Kristukseen kastamiseksi. Tämä sen takia, että hänessä ainoassa on meillä autuus, hän on tie, hän on ovi. Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin hänen kauttansa. Isä on tehnyt Kristuksen autuuden ruhtinaaksemme, ylimmäiseksi papiksemme, profeetaksemme ja kuninkaaksemme. Hänen luokseen ohjaa Isä kaiken lihan, sanoen antakaa suuta Pojalle, kuulkaa häntä.

Häneen meidät on kastettava, häneen on meidät istutettava, sillä hänessä on elämä. Sana »Kristukseen kastettu» ilmi tuo sisäisen yhteyden ja osallisuuden Kristukseen ja kaikkeen siihen hyvään, jota kasteen kautta saamme. Sana istutettu häneen (Room. 6: 5) ilmoittaa, ettemme enää eri persoonia, vaan uskovaisina ollen olemme osa Kristuksesta, olemme hänen ruumiinsa jäseniä. Mikä siis koskee jäseneen, se koskee päähänkin ja minkä pää omistaa, sen omistaa jäsenkin.

Mutta onko tämä totuus? Puhumme ehkä tässä liian kauniita niitä sanoja? Tulemmeko todellakin kasteen kautta niin läheiseen yhteyteen Kristuksen kanssa, jopa kokonaan istutetuiksi häneen? Onko apostolilla todella sellainen käsitys kasteesta? Hän sanoo: »Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet.» Pukeutuneet olette siis kokonaan kääriytyneet häneen.

Pukeutuneet tarkoittaa samaa läheistä, sisäistä yhteyttä Kristuksen kanssa kuin sana istutetut Kristukseen s.o. me tulemme yhdistetyiksi koko hänen persoonaansa, ansioonsa ja mielisuosioonsa Isän edessä.

Jos tämä näyttää meistä liian suurelta ja oudolta, on siihen syynä vain ilkeä epäusko meidän sydämissämme ja Perkeleen voimallinen vaikutus. Perkele ei tahdo myöntää meille mitään lohdutusta, se kun voisi hänen valtakuntaansa vahingoittaa.

Tulisihan meidän toki muistaa, että kaikki, mitä rakkaudesta rikas Jumala on hyväksemme tehnyt on äärettömän suurta ja ylittää suuresti sen, minkä ajatuksemme ja järkemme voi käsittää. Onhan hän luonut meidät lapsiksensa ja valtakuntansa perillisiksi. Hän on antanut ainokaisen, iankaikkisen Poikansa veljeksemme, sukulaiseksemme, Vapahtajaksemme. Hän on antanut ja antaa yhä Pyhän Henkensä, joka vaikuttaa sydämissämme, tehden siellä ihmeellisen, jumalallisen työn, jota emme voi kieltää. Olisiko hänen olennolleen outoa, tehdä meidät kasteen, tämän näkyväisen toimituksen kautta osalliseksi kaikesta hänen armostaan? Olisiko se liian suuri rakkauden osoitus?

Nähdessämme miten apostolit selittävät kasteen; nim. että meidät siinä »puetaan Kristukseen», »istutetaan häneen», »puhdistetaan» ja »autuaaksi tehdään», niin on käsittämätöntä, miten tätä kallista Jumalan armovälikappaletta voidaan niin halveksia, kuin usein saamme kokea.

Mutta kasteen halveksiminen johtuu samasta syystä kuin juutalaisten Kristusta kohtaan osoittama ylenkatse nim. sen halvasta ja vähäpätöisestä ulkomuodosta. Kristus syntyi seimessä. Ketuilla oli luolat, taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun päänsä kallistaisi. Hän oli kipua ja sairautta täynnä ja kuoli mestauspaikalla. »Sen takia emme häntä minäkään pitäneet», todistaa profeetta juutalaisten puolesta.

Niin on myös kasteen laita. Luther sanoo: »Me näemme siinä pelkän veden samoin kuin eläin, joka tietää, että se kelpaa juotavaksi, ja unohdamme suuren Herran Jumalan veteen liittämät lupaukset.» Meille käy kuten kävi syyrialaisen Naemanin, jolle profeetta Elisa sanoi: »Mene ja peseydy Jordanissa ja lihasi tulee entisellensä ja sinä tulet puhtaaksi.» Silloin Naeman kiinnitti huomionsa veden laatuun ja sanoi, että Jordanin vedet eivät voineet olla Damaskossa löytyviä vesiä paremmat. Hän unohti, että lupaus oli liitetty ainoastaan Jordanin vesiin.

Miten erinomainen ja tärkeä onkaan se huomautus, jonka Luther liittää selitykseensä kasteesta: »Vesi tosin ei niitä vaikuta, vaan Jumalan sana, joka on vedessä ja veden kanssa, ja usko, joka veteen yhdistetyn Jumalan sanan uskoo; sillä vesi ilman Jumalan sanaa on paljas vesi, eikä kaste, mutta Jumalan sanan kanssa yhdistettynä on se kaste, se on armorikas elämän vesi ja uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä.»

Jumala viisaudessaan on kiinnittänyt autuaaksi tulemisemme vähäpätöisimpiin keinoihin ja sen kautta hän koettelee meitä, luotammeko hänen sanaansa, vai etsimmekö sitä, joka näyttää suurelta ja arvokkaalta. Tämä Jumalan koettelemistapa on kuin seula, jonka avulla kaikki akanat erotetaan hänen hyvästä nisustaan. Se on ahdas portti, jonka läpi ainoastaan pienet, yksinkertaiset ja uskovaiset pääsevät hänen valtakuntaansa. Hän sanookin pienistä lapsista: Senkaltaisten on Jumalan valtakunta.

Hän on valinnut sen, mikä on halveksittua ja mieletöntä maailmassa ja sen joka ei mitään ollut, että hän »viisaat häpeään saattaisi». Järkemme saattaa hengellisissä asioissa olla »vaarallinen peto». Varokaamme siis sitä! Varo, ettet niin eksy, että kasteessa näet pelkän veden, ja et näe niitä iankaikkisen elämän ja autuuden lupauksia, jotka armorikas Herramme on tähän toimitukseen liittänyt.

Herra Jumala, ole ylistetty ja kiitetty iankaikkisesti, kun olet surumme ja murheemme pois ottanut ja olet meidät Poikasi Jeesuksen Kristuksen verellä kalliisti lunastanut. Kasteen kautta Kristukseen olet sinä ottanut meidät lapsiksesi ja ystäviksesi. Anna meidän tässä liitossa armostasi joka päivä uudistua ja vahvistua sinun nimesi kunniaksi ja hengellisen elämämme kasvamiseksi. Amen.

HUHTIKUUN 14 PÄIVÄNÄ

Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille. Room. 6: 12.

Miten on tässä suhteessa pyhien laita? Apostoli nimenomaan opettaa, että ne, jotka ovat uskon kautta vanhurskautetut, ovat myös hengessänsä pyhitetyt, ovat sisällisessä yhteydessä Kristuksen kanssa ja ovat kuolleet synnille. Kuitenkin pitää hän tarpeellisena tällä tavalla heitä varoittaa: »Älköön siis synti hallitko - niin että olette kuuliaiset sen himoille.»

Onpa siis pyhienkin suhteen sanottava, että »henki on altis, mutta liha on heikko», ja »Perkele pitää suurta vihaa». Koska siis Jumala ei tee pyhitystyötänsä meissä vastustamattomalla kaikkivaltiudellaan, vaan vaikuttaa meihin kuin henkisiin olentoihin sanallaan ja hengellään varoittaen, niin älkäämme olko suruttomia, älkäämme halveksiko varoitusta, luullen, ettei meitä vaara uhkaa. Vaikkapa olisimme miten heikkoja tahansa, niin, jos kuulemme, otamme vaarin ja tottelemme Herran ääntä, niin pelastumme. Vaikkapa syvyydestä huutaisimme: »me hukumme, koska emme voi Herran tahtoa täyttää.» Niin hän kyllä itse pitää huolen pelastumisestamme, kun vaan olemme hänen äänellensä kuuliaiset.

Mutta jos katsomme ylen Herran varoitukset, niin synti sokaisee meidät, tulemme uneliaiksi ja kevytmielisiksi ja takerrumme synnin ja Perkeleen pauloihin. Siis, tämä lempeä varoitus sopii täydellisesti siihen, mitä apostoli sanoo henkemme pyhittämisestä ja Kristukseen liittymisestämme, sekä kuuluu niihin ulkonaisiin välikappaleihin, joiden kautta Jumala pyhityksen tekee täydelliseksi.

Kuinka selvä, valaiseva ja terveellinen tämä varoitus onkaan! Apostolin sanoissa »Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille», huomaamme seuraavan ajatuksen: Vaikka ette, valitettavasti kyllä, voi päästä kokonaan irti synnistä, niin älkää kuitenkaan antako sen hallita itseänne, niin että te tekojenne kautta sitä palvelisitte. Jo se, että synti asuu teissä, että tunnette pahoja himoja, on rikos Jumalan pyhää lakia vastaan. Jos Jumala tuomitsisi teitä tämän lain mukaan, niin olisitte jo himojenne tähden tuomitut.

Mutta koska tässä elämässä emme täydelleen voi synnistä vapautua, vaan täydellinen puhtaus kuuluu niihin uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, jossa täydellinen vanhurskaus asuu, niin käyttäkää toki teille annettua armoa synnin vastustamiseen, niin ettei synti saa hallita teidän kuolevaisessa ruumiissanne, että sitä tottelisitte, vaan vaeltakaa Hengen mukaan, vaikka tunnette lihan kiusaukset itsessänne. Jos esimerkiksi joku on sinua loukannut joko sanoilla tahi teoilla, ja tunnet vihan syttyvän sydämessäsi, niin älä anna vihallesi valtaa, niin että sinäkin puhkeat koviin, sydämettömiin sanoihin ja tekoihin, vaan ota Daavidin neuvosta vaarin: »Vihastukaa ja älkää syntiä tehkö. Puhukaa sydämissänne, vuoteillanne, ja olkaa hiljaa!» Odottakaa rukoillen Herralta armoa ja voimaa. Ja kun rukoilette Isä meidän rukousta, niin sanoessanne: »Ja anna meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme», niin odottakaa kunnes suuttumuksenne menee ohitse.

Tahi jos ahneuden himo tahtoo pettää sinua epärehellisyyteen työssäsi, tahi jos haureelliset halut viettelevät sinua sopimattomiin puheisiin tai töihin, jos ylpeyden himo houkuttelee sinua varojesi yli koreiluun ja pöyhkeilemiseen, niin valvo ja rukoile kaikkia synnin himoja ja kiusauksia vastaan.

Käyttäkää kaikkia armon välikappaleita kuolettaaksenne ne, niin ettette seuraa ja palvele syntiä. Koska Jumala kieltää ja tuomitsee pienimmänkin synnin himon, niin onkin se jo heti ensimmäisissä oireissaan kuoletettava. Ja vaikka emme kokonaan synnistä pääse eroon niin kauan kuin elämme tässä synnin ja kuoleman ruumiissa tulee meidän kuitenkin estää, tukahduttaa ja kuolettaa se, niin ettei se saa meitä hallita.

Luther sanoo: »Ei meidän syntimme sen takia ole anteeksi annettu, että me sitten saisimme nukkua suruttomuudessa ja tyydyttää lihan haluja, vaan päinvastoin. anteeksiannettu, että se vastoin on synti juuri sen takia anteeksi annettu, että se meissä tukahdutettaisiin ja kuoletettaisiin, niin ettei se haltijana, vaan orjana, eikä voisi meitä enää vahingoittaa. Sinun tulee hallita ja sanoa lihalle: Sinä olet saastaisuutta, ilkeyttä, kateutta, vihaa, kostoa ja pahoja himoja täynnä, mutta sinun täytyy vasten tahtoasi vähäksi aikaa tulla sidotuksi ja olla Hengen hallittavana. Sinä saastaisuus, ei sinulla ole täällä mitään tekemistä, sillä Henki hallitsee talossa. Valta on hänellä. Hänen tulee pitää sinua himoinesi ohjissa, jopa ristiinnaulita ja tukahduttaa sinut.»

Näin rohkeasti emme tosin aina voi puhua. Mutta kun kilvoitus käy oikein kovaksi, on meidän kernaammin kyynelin ja rukouksin avuksi huudettava Herraa tietäen, että olemme hukassa, jos hän ottaa pois auttavan kätensä. Emme voi tehdä enempää kuin minkä hän meille antaa, mutta hänen kauttaan saamme sellaisen voiton, ettemme enää syntiä palvele, vaan yhä eteenkin päin vaellamme Hengessä.

HUHTIKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, hän ottaa pois; ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se tuottaisi runsaamman hedelmän. Joh. 15:2.

Tässä Kristus puhuu oksista hänessä, jotka eivät kanna hedelmää ja jotka sen takia karsitaan pois, kuivettuvat ja lopuksi poltetaan. Tämän laupiaan suussa ovat nämä kovia sanoja eritoten, koska hän kutsuu heitä oksiksi, jotka ovat hänessä itsessään. Mitä tarkoittanee hän tällä? Hän tarkoittaa, ettei mikään oksa, joka todella on ja pysyy hänessä, voi olla hedelmää kantamatta, eikä siis voi tulla pois heitetyksi, sillä hän lisää heti, »joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää.»

Näillä sanoilla tahtoo Herra tarkasti ja selvästi ilmaista, että yhtäläisyys lasten ja äpärinä syntyneiden välillä on suuri. Kuinka paljon näennäistä jumalisuutta, tunnustusta, ulkonaista yhteyttä Kristuksen sekä tosikristittyjen ja tämmöisen ihmisen välillä onkin, hänessä ei kuitenkaan ole elinvoimaa, tosielämää, sillä elämännestettä hän ei saa Herrasta ja sen takia hän on hedelmätön. Sisältö ja sanonta on tässä sama kuin se, jota Herra käyttää puhuessaan neitseistä, jotka menivät ylkää vastaan, joista viisi oli tyhmää, ilman öljyä ja sen takia jäivät ulkopuolelle. Sardeen seurakunnan enkelille myös kirjoitettiin: »Sinulla on se nimi, että elät, mutta olet kuollut.»

Tutkikaamme nyt Herran Kristuksen sanoja. Hän sanoo, että jokaisen hyvän oksan, joka tuottaa hedelmää, hän puhdistaa. Hän karsii, leikkaa, taivuttaa ja poistaa kaiken mikä kasvamista estää, eikä anna oksan mielensä mukaan kasvaa. Mutta ne oksat, jotka eivät hedelmää kanna, eivät saa tuntea viinitarhurin veitsen kosketusta. Ne saavat olla rauhassa, ei niitä leikata, eikä puhdisteta, sillä nehän kuitenkin poltetaan. Niille ominaiset tuntomerkit ovat: ne eivät kanna hedelmää. Ei viinitarhuri niitä leikkaa eikä puhdista, vaan on vapaus ja tilaisuus kasvaa mielensä mukaan.

Pysähtyköön ja tutkikoon jokainen rehellisesti ja vakavasti itseänsä näiden Jeesuksen sanojen edessä. Mutta oi, tässä toteutuvat heti Herran sanat. Viinitarhurin veitsi ei ryhdy hedelmättömiin villioksiin, vaan ainoastaan niihin, jotka tulevat hedelmää kantamaan, sillä »ne, joiden tulisi pelätä, eivät pelkää joiden ei tulisi pelätä, pelkäävät». Ne, joiden tulisi pelätä, ovat rauhallisia ja itseensä tyytyväisiä. Eivät he hetkeksikään pysähdy vakavasti itseänsä tutkistelemaan, vaan luottavat hurskauteensa ja jumalisuuteensa, ja niin Kristuksen sanat menevät kuin hiljainen tuulen hyminä heidän korviensa ohi.

Oi, jospa jollakulla teistä olisi nyt otollinen aika, että sallittaisiin teidän nähdä, mitä teiltä vielä puuttuu, jotta heräisitte salaisesta kuolemasta ja väärästä hengellisyydestä. Sinä toivot olevasi kristitty, olevasi uskossa ja toivot käsittäneesi Jumalan armon. Sinulla on ehkä rauha tunnossasi, luottamus rukouksen kuulemiseen, rakkaus Jumalan sanaan, monta monituista todistusta Jumalan rakkaudesta, niin ettet mitenkään voi muuta luulla, kuin että elät armon tilassa. Ehkä mieleesi nousee rohkea ajatus: »Olenhan jo kauan ollut kristitty, olenhan jo eronnut maailmasta, olenhan kärsinyt pilkkaakin jumalisuuteni tähden, olenhan sotinut Kristuksen asian puolesta, olenhan ollut mukana työssä Jumalan valtakunnan levittämiseksi, tietäähän jokainen, että minä olen kristitty.»

Kaikki tämä todistaa sinusta hyvää, monella tuhannellakaan ei ole tämmöistä ansioluetteloa näytettävänä. Mutta rakkaani, ei tämä vielä todista sinun olevan elävän, totisen kristityn. Niin suuri on yhtäläisyys hedelmättömäin ja hedelmää kantavien oksain, älykkäiden ja tyhmäin neitseitten välillä, että kaikesta tästä huolimatta voit pettyä. Tutki itseäsi siis sillä tavalla kuin sana opettaa. Kristuksen sana tässä ja Jumalan sana kauttaaltaan vaatii, että oikean uskon tulee näkyä sen hedelmistä.

Tosin on kristitty heikko ja puuttuvainen. Tosin on armo suuri, ansaitsematon ja runsas. Siitä ei ole puhettakaan. Mutta eräitä hedelmiä synnyttää uskon Henki ja uudesti syntyminen aina kaikkein heikoimmissakin armonlapsissa. Niistä hedelmistä ja vaikutuksista on nyt puhe. Nyt ajattelet ehkä joitakin hyviä töitä, joita harjoitat ehkä joitakin syntejä, joista olet luopunut, joitakin hengellisiä kykyjä, joita omistat ja luulet tämän todistavan uskosi elinvoimaa, mutta tutki, onko tämä raamatullista. Matt. 7:22:n mukaan moni sanoo sinä päivänä: »Herra, Herra, emmekö sinun nimesi kautta ennustaneet ja niin nimelläsi ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimatekoa?» . Silloin Herra vastaa: »En ole koskaan tuntenut teitä, menkää pois minun luotani te laittomuuden tekijät.»

HUHTIKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Sillä kaikki mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on voittanut maailman , meidän uskomme. 1 Joh. 5:4.

Heprealaiskirjeen 11 luku opettaa teille saman asian näyttäen mihin vanhat uskon kautta ovat kyenneet, mitä tehneet ja kärsineet. Lopuksi ottaa hän esimerkkejä marttyyreistä, jotka Kristuksen tähden luovuttuansa kaikesta, mikä heille oli rakasta elämässä: ominaisuudesta, kodista, isästä, äidistä, veljistä, ystävistä, vihdoin luopuivat hengestäänkin kaikki vain uskon kautta. Tätä sanotaan maailman voittamiseksi. Sillä maailman ruhtinas, Perkele kaikkine houkutuksineen, maailma s.o uskottomat uhkauksineen ja lupauksineen, liha, hempeine ilon ja surun tunteineen, kaikki nämä yhtyivät houkuttelemaan heitä lankeemukseen ja uskottomuuteen. Mutta he voittivat kaikki. Ja voima voittoon oli heidän uskonsa.

Näiden sanojen sisältö on siis seuraava: uudestisyntynyt uskova ihminen ei ole minkään orjuuden alainen. Hän voi kaikesta luopua, kaikki kärsiä, hän ei ole ainoankaan synnin tai himon orja, eipä viattomimmankaan. Se, ettei hän ole orja, ei merkitse, ettei syntiä hänessä olisi, eikä liioin, ettei se jonakin edeltäpäin arvaamattomana hetkenä saattaisi häntä yllättää jopa langettaakin, mutta hän ei pysy synnissä, ei tee syntiä, niin kuin orja tekee työtä joka päivä raskaan ikeen pakottamana. Hän voi siitä vapautua, luopua, jopa kokonaan hylätä sen.

Mutta synti ja maailma hallitsevat orjiaan. Synnin orja saattaa kärsiä, itkeä ja valittaakin, mutta missä uskoa ei ole, siellä ei ole voimaa vapautumiseen. Monesta ulkonaisesta synnistä saattaa ihminen luopua ilman armon voimaa, mutta jonkin erikoisen synnin, jonkin helmasynnin orjana hän sittenkin on. Mutta Jumalasta syntynyt ihminen ei ole minkään synnin orjia, vaikkapa hän saa joka päivä kilvoitella, valvoa ja rukoilla synnin kiusausta vastaan. Kuinka suuressa määrässä se ihminen onkaan synnin orja, joka ei edes rukoile ja taistele sitä vastaan, vaan kaunistelee ja puolustaa syntiään.

Sanoimme, ettei uudestisyntynyt ihminen ole viattomainkaan asiain orja. Onhan esim. Jumalan sanassa sanottu, että lapsen tulee rakastaa isäänsä ja äitiänsä, mutta Kristus sanoo: »Joka ei luovu isästään ja äidistään minun tähteni» (joka siis on sen asian orjana), »hän ei voi olla minun opetuslapseni.» Pellon, karjan, aviopuolison omistaminen ei ole itsessään mitään pahaa, mutta jos ne niin valtaavat mielesi, ettet niiden tähden voi tulla Karitsan häihin ja ehtoolliselle, jos et siis niiden tähden voi Jeesusta seurata, niin ne ovat sinulle kuolemaksi.

Uudestisyntyminen ja usko eivät siis poista luonnollisia tunteita, heikkoutta ja kilvoitusta, mutta jos niin tarvitaan, voimme voittaa nämä, voimme pysyä kiinni Herrassa, kuten Aasaf sanoo: »Sydämeni katkeroitui ja munaskuitani pisti, mutta minä pysyn alati luonasi. Vaikka ruumiin! ja sieluni nääntyisivätkin on Jumala kuitenkin sydämeni kallio ja osani iankaikkisesti.» Tämä on »maailman voittamista.»

Mutta jos sitä vastoin, vaikka olenkin uskonnollinen, hurskas ja jumalinen, en kestä koetusta, vaan kun minua vaaditaan helmasynnistäni tahi jostain itsessään viattomasta, minulle rakkaaksi käyneestä asiasta, luopumaan, en jätä sitä, jotta Herra olisi aarteeni, mutta menen mihin kiusaus minua vetää, koetan kaunistella ja puolustaa luopumistani ja heikkouttani, silloin ei Jumala ole sydämeni Jumalana ja aarteena, minulla ei silloin ole uudestisyntymisen ja uskon voimaa, vaan olen kiusauksen voittama. »Kaikki mitä Jumalasta on syntynyt, se voittaa maailman.»

Luther sanoo: »Tämä on kristittyjen tuntomerkki, josta heidät tuntee ja jonka kautta he eroavat vääristä lapsista, jotka Jumalan sanasta pitävät ainoastaan vaahdon, mutta eivät koskaan ole sen voimaa tunteneet, ovat siis jonkinmoisia epäsikiöitä, joissa ei Jumalallista voimaa eikä elämää ole. Jumalasta syntyneen ei sovi jäädä entiseen, kuolleeseen, maalliseen eloonsa, ei rypeä synnissä Perkeleen mielen mukaan, vaan hänen on vastustettava Perkelettä ja koko hänen valtakuntaansa. Jollet siis voita maailmaa, vaan annat sen voittaa itsesi, niin vaikkapa kuinka kerskaisit uskostasi ja Kristuksesta, niin omat tekosi todistavat sinua vastaan, ettet olekaan Jumalan lapsi.»

Sinä tahdot olla kristitty, mutta samalla tahdot elää sovussa maailman, ainakin muutamien maailman ihmisten kanssa. Koska tämä ei käy päinsä, niin liityt heihin, ja ne, jotka eivät Herrastasi välitä, eivät rakasta eivätkä kunnioita häntä, rakastavat ja kunnioittavat sinua. Mitä tämä sinusta todistaa? Pietari, joka kielsi Herransa, ei ollut semmoinen. Hänestä ei koskaan tullut maailman ystävää, sillä hän meni ulos ja itki katkerasti, ja hän oli sekä ennen että jälkeen kieltämisen julkisesti Jeesuksen opetuslapsi. Se siis todistaa sinusta, että sinua jatkuvasti hallitsee maailmanmielisyys ja että olet uskoton Herraasi kohtaan. Se todistaa myös, ettet ole uudestisyntynyt ja että sinulta puuttuu uskon voima. »Maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta.» Ei Kristus, eikä ainoakaan Jeesuksen opetuslapsi, niin lempeitä, rakastavia, viisaista ja varovaisia kuin he olivatkin, koskaan voineet samalla kertaa olla sekä Jumalan että maailman ystäviä.

HUHTIKUUN 17 PÄIVÄNÄ

Kaikki mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on oleva teillä. Mark. 11:24.

Voidaksemme rukoilla uskoen on tarpeellista, ettemme ainoastaan suullamme kertaile Jumalan lupauksia rukouksen kuulemisesta, vaan että sydämessämme tutkimme niitä ja myös jokaista lupauksen sanaa muistellessamme ottakaamme vaarin seuraavista asioista:

Ensinnäkin meidän on tutkittava lupauksen antajan ominaisuudet: Hän on laupias. Hänen laupeuttansa ei voi mihinkään verrata. Se on iankaikkinen ja muuttumaton. Tällä hetkellä se on yhtä lämmin, yhtä palava kuin silloin, jolloin se annettiin. Hänen ominaisuuksiinsa kuuluu myös hänen voimansa, joka on Jumalallinen kaikkivaltius. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta», »Herran oikea käsi voi kaikki muuttaa Hän voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme.» Ja hänen ominaisuuksiansa on myös lupauksen antajan totuus. Jumala ei voi valhetta puhua. Hän on Jumala, eikä ihminen.

Paremmin meille vakuuttaakseen lupaustensa järkähtämättömyyden hän on ne valalla vahvistanut. Apostoli sanoo: »Kun Jumala tahtoi vielä tehokkaammin lupauksen perillisille osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, takasi hän sen valalla.» Näillä Jumalan kolme ominaisuutta: hänen palava rakkautensa, hänen Jumalallinen kaikkivaltiutensa ja hänen iankaikkinen totuutensa ovat, kuten eräs Jumalan mies sanoo, se kolminkertainen nuora, jonka Jumala sanansa kautta on meille taivaasta alas laskenut, että jokainen siihen tarttuva ja siitä kiinnipitävä sielu tulee pelastetuksi ja autetuksi, vaikkapa »vedet kävisivät hamaan hänen sieluunsa asti», - jopa tulee hän sillä vihdoin taivaaseen nostetuksi.

Toiseksi tulee uskon rukouksen käsittää, tutkistella ja esittää Välimiehemme persoona ja työt, Kristus ja hänen ansionsa. Meidän tulee muistaa, miten Jumala rakastaa ja arvossa pitää Poikaansa ja kaikkea, mitä hän on tehnyt ja ansainnut ja sen takia tulee meidän laskea kaikki tämä rukouksessa Jumalan eteen. Tätä sanotaan Jeesuksen nimeen rukoilemiseksi Jeesus sanoi: »Mitä ikänä te anotte Isältä minun nimessäni, hän antaa sen teille.»

Rukoillessaan sanoi Mooses: »Ole armollinen tämän kansan rikokselle. Muista sinun palvelijoitasi Aabrahamia, Iisakkia ja Israelia.» Mutta tässä on enemmän kuin Aabraham, Iisak ja Israel. Meidän on sanottava: Muista palvelijaasi Jeesusta Kristusta, rakasta Poikaasi, meidän Herraamme, Välimiestämme ja ole hänen tähtensä meille armollinen. Älä meihin katso, vaan katso Poikaasi. Meissä on pelkkää sairautta, mutta hänessä me olemme mahdolliset, kuten itse tiedät. Koska rakas Poikasi on ruvennut puolustajaksemme, koska hän on lunastanut, ansainnut ja voittanut meidät, ja koska sinä rakastat Poikaasi ja hänen lunastustyötään, niin ole meille hänen tähtensä armollinen. Ole meille armollinen ja tee meille lupauksesi mukaan, ei meidän tähtemme, Herra, vaan sinun Poikasi tähden, johon sinulla on mielisuosio!

Kolmanneksi tulee uskon rukouksen vaatia Jumalan nimen kunniaa, sanoen Daavidin kanssa: »Kuka sinua tuonelassa kiittää». Jos sitä vastoin pelastat niin suuren ja kelvottoman syntisen kuin minä olen, on sinun kiitoksesi iankaikkisuudessa suuri. Sillä jota suuremman synnin sinä anteeksi annat, sitä suuremmaksi osoittautuu sinun laupeutesi. Kuta suurempi hätä ja kurjuus on, josta minut päästät, sitä suurempi on hyvyytesi ja voimasi. Niin suuri kuin armosi on, pitää myös kunniasi ja nimesi oleman. Mitä Jumala ei tekisi suuren nimensä tähden! Sen takia Daavidkin rukoili: »Nimesi tähden, Herra, anna anteeksi minun syntivelkani, sillä se on suuri.» Näin me vetoamme Jumalan kunniaan, näyttäessämme hänelle hänen sanansa. Mitä ei Herra tekisi kunniansa tähden? »Itseänsä kieltää hän ei saata.» Tähän on Jumalalla suurin mielisuosio, sillä jota enemmän me pitäydymme Jumalan sanaan ja uskomme häneen, sitä suuremmassa määrässä annamme hänelle kunnian, kuten kirjoitettu on: Aabraham oli vahva uskossa, antaen Jumalalle kunnian.»

Nyt on meidän tämä sovellutettava itseemme, muistaen niitä ja millaisia lupauksia me olemme saaneet. Sitten saamme kaikessa hädässä ja murheessa lapsellisesti uskoen muistuttaa Jumalaa hänen lupauksistaan rukoillen: Tee meille niin kuin sanonut olet! Kuka voi kertoa kaikkia niitä armon sanoja, joilla taivaallinen Isämme on tahtonut tulkita sydämensä rakkauden meitä kohtaan ja joilla hän on tahtonut vetää eksyneitä, arkoja ihmislapsia luoksensa! Hän on suorastaan käskenyt meitä kaikessa hädässä rukoillen ja avuksi huutaen tulemaan hänen tykönsä ja sitä paitsi hän on antanut meille selvät lupaukset ja vakuutukset rukouksen kuulemisesta.

Hän itse sanoo: »Se on minun iloni, että minä heille hyvää teen.» Hän käskee: »Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua!» »Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.» »Mitä ikinä anotte Isältä minun nimessäni, hän antaa sen teille.» »Totisesti minä sanon teille vielä: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii asiasta mistä tahansa ja he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa.»

Oi, rakas, taivaallinen Isäni, sinä olet sanonut: »Herra on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armosta rikas.» Sinä olet vakuuttanut meille Poikasi kautta: »Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimeeni, sen te saatte.» Nämä pyhät ominaisuutesi ja lupauksesi, sekä Herrani Jeesuksen nimi ja esirukous kehottavat minua taas rukoilemaan: puhdista minut kaikesta synnistä Poikasi verellä. Anna myös halua ja voimaa tahtosi täyttämiseen. Lisää minussa usko, toivo ja rakkaus, että minäkin kunnioittaisin sinun pyhää nimeäsi nyt ja aina. Amen.

HUHTIKUUN 18 PÄIVÄNÄ

Älä tee huorin. 2 Moos. 20: 14.

Matteuksen 5:ssä luvussa on Kristus tämän käskyn selittänyt. Mikä suuri armo! Kristusta meidän on kuuleminen, jos mieli autuaaksi tulla. Juutalaiset suhtautuivat kuudenteen käskyyn samalla tavalla kuin viidenteenkin. He näkivät Jumalan kieltävän siinä ainoastaan törkeän rikoksen, joka tässä tapauksessa oli aviorikos, sillä kuudes käsky kuuluu oikeastaan näin: »Älä riko avioliittoa.»

Eivätkä he sitä minäkään pitäneet, vaikka heidän sydämensä oli täynnä luvattomia haluja ja himoja, kunhan vain voivat pidättäytyä niitä julki harjoittamasta. Silloin Herra Kristus selitti tämän käskyn seuraavasti: »Mutta minä sanon teille: jokainen joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.»

Tämän jalon selityksen valossa tulee meidän katsella kuudetta käskyä. Vaikka tällä käskyllä on niin syvä hengellinen merkitys, että jo pelkän saastaisen himon kautta se rikotaan ja se käsittää kaikki saastaisen himon ilmaukset ja liikkeet niin hyvin avioliitossa kuin sen ulkopuolella, kuten Raamattu monessa kohden osoittaa, niin se kuitenkin oikeastaan kuuluu: Älä riko avioliittoa.

Tähän sisältyy syvällinen opetus, sillä tämä käsky ilmoittaa meille Jumalan ajatuksen ja määräyksen ihmisen inhimillisestä olosta ja lisääntymisestä maan päällä, kun hän loi miehen ja vaimon ja samalla, jopa ennen vaimon luomista, sääti avioliiton pyhän säädyn. Tämä onkin oikeastaan perustuksena kuudenteen käskyyn. Ihmisen luominen ja hänen sukunsa lisääntyminen olivat läheisessä yhteydessä keskenään. Avioliiton säätäminen, kuudennen käskyn perustus, on jo Raamatun ensimmäisessä luvussa, luomiskertomuksessa: mieheksi ja vaimoksi loi hän heidät. Jumala siunasi heitä ja Jumala sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää.» Ja toisessa luvussa: »Sen takia pitää miehen luopua isästänsä ja äidistänsä, ja olla vaimoonsa sidottu, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.»

Koska avioliitto on Herran Jumalan jo luomisessa asettama pyhä sääty, niin ymmärrämme, miten suuri merkitys kuudennella käskyllä on. Jokainen aviorikos on kauhistuttava loukkaus Jumalan majesteetillista oikeutta vastaan. Avioliiton rikkoja häiritsee ja hävittää pyhimmän ja tärkeimmän suhteen maan päällä. Hän katkaisee pyhimmän, itse Jumalan yhdistämän siteen. Hän saastuttaa ja häpäisee puhtaimman, hellimmän ja kalleimman suhteen ihmisten välillä. Pahantekijänä hän rikoksellisesti käy käsiksi Jumalan oikeuteen ja järjestykseen. Sitä paitsi muuttaa hän onnen onnettomuudeksi, siunauksen kiroukseksi, sillä ihmiskunnan onnella usein on sekä ajassa että iankaikkisuudessa perustuksensa avioliitossa.

Mutta hänkö ainoastaan on kuudennen käskyn rikkoja, joka sanan tavallisimmassa merkityksessä rikkoo joko oman tai toisen avioliiton? Kuuluuko kuudes käsky ainoastaan avioliitossa oleville? Ei, tämä käsky kuuluu, Jumalan sanan mukaan, ilman erotusta kaikille ihmisille. Sillä kun Herra Jumala loi ihmisen mieheksi ja vaimoksi ja sääti aviosäädyn, asetti hän myös pyhän rajan molempien sukupuolien väliin. Tämä raja on Jumalan panema ja sen takia yhtä pyhä ja peruuttamaton kuin avioliittokin. Jokainen, joka tämän rajan rikkoo, joko ajatuksin, puhein tahi töin, rikkoo kuudennen käskyn.

Siis kaikille naimattomillekin miehille, naisille, nuorukaisille, neitseille sanoo pyhä Jumala: Älä riko avioliittoa. Jeesuksen sanoista joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan, näemme miten laaja merkitys tällä käskyllä on. Ehkä itse mielestäsi et ole rikkonut tätä käskyä, jos Jumalan tuomion pelosta, tahi häpeän ja pilkan tahi muiden ikävien seurausten pelosta olet hillinnyt itsesi himoasi täyttämästä. Mutta Herra Kristus sanoo sinun Jumalan edessä jo silloin olevan avionrikkojan. Hän sanoo, että jo silloin olet tehnyt huorin. Jos jollakulla on murha-aikeita sinua vastaan, mutta seurausten pelosta hillitsee itsensä, pitäisitkö sinä häntä verityön tehnyttä murhaajaa parempana? Et, vaan aivan oikein sanoisit: erotus heidän välillään on vain siinä, että minun vihamieheni pelkää omaa henkeään, kun sitä vastoin tuo murhan tehnyt ihminen on rohkeampi ja pelkäämätön, mutta sieluun ja sydämeen nähden ovat he yhdenkaltaiset. Niin tässäkin Häpeämätön avioliiton rikkoja ei ole pelännyt häpeätä ja rangaistusta kuten sinä. Siinä erotus teidän välillämme. Sinähän olet vain pelon tähden hillinnyt himosi. Siis, niin usein kuin olet himoinnut, olet myös Jumalan edessä sydämessäsi tehnyt huorin. Siten Herra Kristus selittää tämän käskyn.

HUHTIKUUN 19 PÄIVÄNÄ

Älä varasta. 2 Moos. 20 :15.

Tarkatkaamme nyt mitä seitsemäs käsky sisältää, eli niitä varkaudella ymmärretään. Sillä ymmärretään jokaista keinoa, jonka avulla koetamme riistää lähimmäiseltämme hänen omaisuuttansa, tapahtukoon se sitten julkisesti, väkivaltaa tehden, tahi kavaluudella, rikoksen muodossa, tai lain ja oikeuden varjon alla.

Varkaus, varastaminen on niin törkeä ja inhottava teko, että useimmat ihmiset luulevat olevansa vapaat tästä synnistä. Jos saammekin arvokkaita maailman ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että he ovat rikkoneet Jumalan muita käskyjä vastaan, niin asettaessamme seitsemännen käskyn heidän eteensä, nostavat he jo päänsä ja vakuuttavat, etteivät he ole siinä rikkoneet. Eivät he toki ole varastaneet, eivät ole kättänsä ojentaneet toisen omaisuutta ottaakseen. Mikä kova sana, kun kunniallisista ihmisistä tahdotaan tehdä varkaita.

Jos todella toisten lukkojen murtaminen ja rahan ja tavaran törkeä ryöstäminen vain olisi varkautta, niin varmaankin useimmat ihmiset olisivat tähän käskyyn nähden viattomat. Mutta kun tarkastamme tätä käskyä siinä valossa, jonka Kristus näille käskyille antaa, niin asia saa toisen valon. Mikä nöyryyttävä kokemus, jos Kristuksen antaman selityksen valossa huomaat olevasi varas. Aina, kun koetamme hyötyä lähimmäisen kustannuksella, tapahtukoon se ns. hyvän kaupan kautta, jolloin. myyjä pyytää ja saa liian suuren hinnan tavarastaan, tahi päivätyön ja paikan kavaltamisessa, niin Jumalan kasvojen edessä olemme varkaita. Luther sanoo: »Ei ainoakaan elinkeino ole niin yleinen kuin varkaus. Tämä pahe on niin yleinen ja niin laajalle levinnyt, että jos kaikki varkaat hirtettäisiin, maailma jäisi autioksi, eikä pyöveleitä eikä hirsipuita riittäisi.»

Emme nyt puhu sydämestä, eikä siitä, miten Jumala sinut varkaaksi katsoo, vaikka et pennilläkään ole lähimmäisesi omaisuutta vähentänyt, eikä siitä, että olet sitä himoinnut, vaikka pelosta ja varovaisuussyistä olet hillinnyt itsesi, vaan me puhumme varkaudesta teossa ja toimessa. Jokainen teko lähimmäisen omaisuuden vähentämiseksi on varkautta. Varkautta ei ole ainoastaan arkkujen ja taskujen tyhjentäminen, vaan kun torilla ja myymälässä tavarasta pyydetään liian korkea hinta, tahi kun siitä maksetaan liian vähän. Kun työpajassa tehdään huonoa, kelvotonta työtä, josta kuitenkin kannetaan täysi maksu. Kun palvelija tahi palvelijatar ei ole isännälleen uskollinen, vaan antaa isäntänsä omaisuuden turmeltua, eikä siis katso talon parasta. Kun ahdinkoon joutuneelta lähimmäiseltä hädän aikana kiskotaan liian suuri korko. Täten olet lähimmäiseltäsi riistänyt kymmeniä, ehkä satoja markkoja. Kuitenkin käyt vapaana, vaikka moni on ollut vankeudessa paljon vähemmästä syystä, vain sen takia että käytti toista varastamistapaa.

Mutta jokaisessa käskyssä on paitsi kieltoa myös käsky. Niinpä myös seitsemännessä käskyssä. Siinä ei meitä ainoastaan kielletä varastamasta, vaan käsketään auttamaan lähimmäistä, enentämään ja varjelemaan hänen tavaraansa ja elatustansa. Koska Herra Jumala yhtä vakavasti kehottaa meitä tekemään lähimmäiselle hyvää kuin hän kieltää meitä tekemästä pahaa niin tulee tämä käsky meitä vielä lähemmäksi ja tekee syntisiä niistäkin, jotka eivät tunne rikkoneensa tätä käskyä vastaan. Maailma ja järki sanovat: »Kun en mitään toiselta ota, niin saanenhan toki omallani vapaasti tehdä niitä tahdon.»

Mutta Kristuksen valtakunnassa vallitsee toinen laki. Se laki sanoo: Ei siinä kyllin, ettet mitään pahaa tee lähimmäisellesi. Sinun tulee päinvastoin tehdä hänelle hyvää niillä lahjoilla ja varoilla, jotka Jumala sinulle juuri tämän tarkoitukseen on antanut. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Se, joka ei pahaa tee, tekee sittenkin suuren synnin, jos hän jättää tekemättä hyvää, jonka hän sekä voi tehdä että myös on velvollinen tekemään. Herra ei ole antanut meille maallista omaisuutta ainoastaan itseämme varten, vaan meidän on sillä palveltava lähimmäistämme.

Olemme Herran huoneenhaltijoita, Jumalan meille uskomalla omaisuudella ei meillä ole oikeutta tehdä, mitä itse tahdomme, vaan mitä hänen pyhät rakkaustarkoituksensa vaativat. Tämä on lähtökohtana velvollisuussarjaan, josta ei maailma mitään tiedä. Punnitkaamme siis vielä tuon suuren rakkauslain kultavaa'alla suhteemme seitsemänteen käskyyn. Silloin tulemme hämmästyksellä huomaamaan, miten kaikki työmme, syömisemme, juomisemme, työskentelymme, lepomme, anteliaisuutemme, kohtuullisuutemme ovat tahratut ja synnin läpitunkemat.

HUHTIKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. 2 Moos. 20: 16.

Harvat ottavat tästä käskystä vaarin. Sen takia on sangen vaikeata puhua tästä niin, että ihmiset käsittäisivät sen tärkeyden. Viidennen, kuudennen ja seitsemännen käskyn rikkomisen rankaisee maallinen esivalta ja melkein kaikki ihmiset tuomitsevat näiden käskyjen rikkomisen. Mutta kun tuota pientä jäsentä, kieltä liikutellaan lähimmäisen halventamiseksi, niin se ei ihmisten kesken suuria merkitse. Silloinhan jutellaan vain kaikessa ystävyydessä pari sanaa ystävän kanssa.

Sitä joka murtaa lukon ja ottaa toisen rahat, rangaistaan vankeudella, murhan tehnyt ihminen teloitetaan mestauspaikalla, sillä hän on suuri pahantekijä. Mutta se, joka vain puhuu, joka vain tuttavallisessa keskustelussa liikuttaa kieltään, saattaa varastaa lähimmäiseltään sen, joka on rahaa, jopa elämääkin kalliimpi, nim. hänen hyvän nimensä, hänen maineensa. Eikä tuota ihmistä pidetä pahantekijänä, ei häntä rangaista vankeudella eikä mestauslavalla. »Sehän oli vain pieni sana, pieni henkäys vain, joka kielelle luikahti», niin sanotaan.

Mutta verratessaan varasta ja panettelijaa toisiinsa pyhä Raamattu sanoo: »Älä ole panettelija, älä myös väijy kielelläsi. Varas on häpeällinen, mutta panettelija ja kaksikielinen on paljon pahempi. »Ei varas ole niin paha kuin valehtelija, mutta viimeiseltä he molemmin vahinkoon tulevat.»

Mutta nyt ryhdymme itse käskyn tutkisteluun nähdäksemme, mitä Herra Jumala tahtoo ja tarkoittaa sanoessaan: älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Tässä näemme Jumalallisen laupeuden kohdistuvan ihmiseen. Laskettuaan perustuksen toisen taulun ensimmäisessä käskyssä kaikelle luonnolliselle ihmisten kesken maan päällä, suojelee ja säilyttää laupias Isä ihmisille vielä neljä kallista aarretta: hengen, avioliiton pyhyyden, maallisen omaisuuden, ja hyvän nimen eli maineen, joka meille on maallista tavaraa, jopa elämääkin kalliimpi.

Mutta yhtä kalliina kuin sinä tätä aarretta, hyvää nimeäsi ja mainettasi pidät, yhtä kallis on lähimmäisesikin nimi ja kunnia. Sen takia on tämä käsky yhtä vakavasti sanottu sinulle kuin jollekin toiselle. Tämä käsky on siis samoin kuin kaikki muutkin käskyt annettu jokaiselle ilman erotusta. Ei kukaan pääse sen sitovasta voimasta. Kuka lienetkin, niin sinulle tässä käskyssä sanotaan: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Herra Jumala vaatii vakavasti, ettemme saa vahingoittaa tahi vähentää lähimmäisemme mainetta, sillä jokaisen tulee saada säilyttää kunniansa.

Mitä tämä käsky siis sisältää? Se sisältää sen, että sinun tulee vakavimmalla tarkkuudella punnita sanasi, ei ainoastaan tuomioistuimen edessä, vaan kaikessa käytöksessäsi, ettet turhanpäiten saata lähimmäistäsi huonoon valoon ihmisten edessä. ja sitä paitsi on sinun vältettävä kaikkea petollisuutta ja vaihetta ja hartaasti valvottava, että käytöksesi on totuuden läpitunkema. Tätä käskyä vastaan rikotaan siis ensinnäkin tuomioistuimen edessä, jos väärin syytetään lähimmäistä, tai jos syytetty valheellisilla tekosyillä salaa totuuden, tahi kun todistaja todistaa väärin, puhuen asiassa enemmän kuin mitä hän varmasti tietää, tahi puhuen liian vähän; myös, jos asianajaja tieten taiten ajaa väärää asiaa, tahi juo tuomari tahallaan julistaa väärän tuomion.

Ulkopuolella oikeushuonetta jokapäiväisessä elämässä rikotaan tätä käskyä vastaan, kun ajattelemattomasti tahi vihamielisesti sepitetään ja levitetään lähimmäisestä valheita, tahi kun vaieten tahi olkapäitä kohottaen tehdään ilkeämielisiä viittailuja, joita ei kuitenkaan varmuudella tiedetä tosiksi, tai joista rakkauden lain vaatimusten mukaan olisi vaiettava. Tämä saattaa tapahtua hyvin hienolla, tuskin huomattavalla tavalla. Lähimmäisen sanoille tahi teoille annetaan vain vähäinen käänne, jonka kautta ne saavat toisen merkityksen kuin mitä niillä tarkoitettiin. Tämä voi tapahtua niin hienolla tavalla, että ainoastaan kaikkinäkevä Jumala sen huomaa Tämä on lähimmäisestä valehtelemista ja pahaan huutoon saattamista.

Jos me tämän ohella muistamme miten Herra Kristus on meille lain selittänyt, hän kun näet vaatii, että rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme ja että teemme muille sen minkä tahdomme, että he meille tekevät, niin käsitämme totuuden tämän käskyn selityksessä: »Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valehtele lähimmäisestämme, emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon saata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin.»

Oi Herra Jumala, sinä, joka olet iankaikkinen totuus, me rukoilemme sinua: anna meille totuuden Henki! Anna Pyhän Henkesi voiman asua meissä, että me kaikki synnin salatut paulat hänen kauttansa voittaisimme. Amen.

HUHTIKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Me tiedämme, että olemme totuudesta. 1 Joh. 3:19.

Kristitty, joka ei koeta päästä varmuuteen syntien anteeksisaamisesta, vaan tyytyy alati olemaan epätietoinen armoittamisestaan, ei varmaankaan ole oikein valveilla, vaan on joko nukkuva, ulkokullattu, tahi unelias kristitty. Se onkin luonnollista. Ei ole oikeata rakkautta sillä morsiamella, joka tyytyy olemaan epätietoinen ylkänsä sydämen laadusta. Sen takia on katumattomien ihmisten selvimpiä tuntomerkkejä katumattomuutensa puolustaminen. He nim. väittävät olevan mahdotonta ja tarpeetonta saada syntien anteeksisaamisen varmuutta. Sanovat sen olevan pelkkää uhkarohkeutta, hengellistä ylpeyttä ja mielikuvitusta.

Luther sanoo tästä: »Kun kainilaiset pyhät kuulevat kristityn ylistävän Jumalaa siitä, että hänellä on vakuutus syntien anteeksisaamisesta, tekevät he ristinmerkin, panevat kynsin, hampain vastaan ja sanovat Jumala varjelkoon minua sellaisesta ylpeydestä, että sanoisin olevani Jumalan lapsi, en, minä tahdon nöyryyttää itseni ja olla vaivainen syntinen - ja Jumala katsoo nöyriä.»

Mutta Raamattu sanoo: »Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään.» »Me tiedämme, että me olemme Jumalasta.» »Me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa.»

Me siis tiedämme olevamme Jumalan lapsia ja että meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. »Sen takia», sanoo Luther, »on meistä perinpohjin, juurinensa pois revittävä tuo vaarallinen eksytys, jolla koko maailma on eksytetty, nim. se luulo, ettei ihmisen tule tietää, onko hän armon tilassa vai ei».

Mutta tämä eksytys ei ole järjestämme lähtöisin, vaan sydämestä, ei sanan epäselvyydestä, sillä Raamattu puhuu kauttaaltaan tästä aivan selvään, vaan se johtuu se johtuu sydämen paatumuksesta. Ne, joilla itsellään ei tätä vakaumusta ole ja eivät sitä etsi, tahtovat kieltää mahdollisuudenkin sen saamiseen Ei todista hyvää kristitystä, joka vaikkapa hän ei kieltäisikään tämän varmuuden välttämättömyyttä, kuitenkaan ei kiiruhda etsimään varmuutta syntiensä anteeksisaamisesta, vaan tyytyy epätietoisuuteen.

Toinen asia on, jos joku etsii tätä varmuutta, mutta ei heti sitä saa. Hänen ei silti pidä joutua epätoivoon. Mutta ettemme ensinkään etsi vakuutusta Jumalan armosta, on suruttomuuden merkki.

Vaikkapa sielu hartaasti ja rehellisesti isoaa ja janoaa vanhurskautta, niin on kuitenkin hänen kristillisyydessään suuri puute ja hänelle on suureksi vahingoksi, jos hän on epätietoinen armoittamisestaan. Hän saattaa silti kyllä omistaa armon, sillä totta on mitä Luther sanoo: »Syntien anteeksiantaminen on osaksi salainen Jumalan työ, osaksi sielulle paljastettu tosiasia, siis sielun tuntema.»

Kristus oli jo antanut anteeksi syntiselle vaimolle, joka itki hänen jalkojensa juuressa ja hän sen Simonille ilmoitti, ennen kuin hän kääntyi vaimon puoleen ja sanoi: »Syntisi ovat anteeksi annetut. Armoa isoavalla sielulla on siis jo syntien anteeksiantamus ennen kuin hän sen tietää tai uskoo, sillä »autuaita ovat ne jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan».

Näin on asianlaita, mutta hyvä ja onnellinen ei hänen tilansa ole ennen kuin hän saa varmuuden armoittamisestaan. Sillä ennen tätä ei Jumalan valtakunta voi sydämeen tulla. Jumalan valtakunta on »vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Ennen tätä hän ei voi saada voimaa oikein rakastamaan, kiittämään ja ylistämään Jumalaansa, eikä voimaa oikein vaeltamaan hänen edessään. Saman vanhurskauden tosin saavutamme niin heikolla kuin vahvallakin uskolla, mutta emme samaa kehitystä, sillä pyhitys, voima ja Hengen hedelmät perustuvat aina uskon vahvuuteen ja voimaan. »Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne.» Kuinka tärkeätä siis, että kaikki uskolliset sielut saavat täyden varmuuden armoittamisestaan.

Sinä, joka halajat tätä autuaallista uskon vakuutusta, ota vaarin oikeasta tiestä siihen. Ainoa tie uskon varmuuteen on, että tartumme Jumalan sanaan, että sydämen uskolla kertaamme ne Jumalan sanat, jotka hän meille sanelee. Kuten eräs kirkkoisä lausuu: »Kuinka turvassa ja vakuutettu olen, kun vain kertaan mitä Jumala edeltä minulle sanoo!» Paavali todistaa: »Usko tulee siis kuulemisesta.»

Oikea usko ja vakuutus syntyy siten, että saan lohdutuksen, ilon ja vakuutuksen Jumalan lupauksen perustuksella. Saan tämän lohdutuksen ennen kuin pidänkään itseäni mahdollisena uskoa saamaan, jo silloin, kun luulen itseltäni vielä paljon puuttuvan, kun en kykene uskomaan. Tuhlaajapojasta Kristus sanoo hänen vielä olleen kaukana, kun isä osoittaen armoa ja laupeutta juoksi häntä vastaan. Kun sillä lailla on saatu lohdutusta Kristuksessa ja sanassa, silloin vasta silloin voimme myös löytää uskon hedelmät itsessämme. Johannes sanoo: »Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä.» Mutta ensimmäisen ja varsinaisen uskonvarmuuden tulee syntyä sanasta ennen uskon ominaisuuksia ja hedelmiä.

Rakas Herra Jeesus Kristus! Opeta meitä oikein sydämestämme iloitsemaan sinussa, meidän Vapahtajassamme. Opeta meitä sinun hartioillesi heittämään kaikki tuska ja murhe, sillä olethan sinä rikkipolkenut synninkäärmeen pään ja katkaissut meidän kahleemme. Olethan sinä pyhän tahtosi kautta tehnyt meidät omiksesi ja veljiksesi, sekä antanut itsesi kokonaan omaisuudeksemme. Ei siis mikään taivaassa eikä maan päällä voi meitä sinun rakkaudestasi erottaa, sillä sinä olet kuollut meidän edestämme. ja pyhästä sanastasi me tiedämme, että kun sinä kerran olet meidät voittanut, niin et sinä luovu meistä iankaikkisesti. Herra, me uskomme tämän, auta meidän epäuskoamme. Amen!

HUHTIKUUN 22 PÄIVÄNÄ

Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi heille ja sanoi: »Ottakaa, tämä on minun ruumiini.» Mark. 14:22.

Jotta kristitty saisi valoa, iloa ja hedelmää ehtoollisesta, tulee hänen muistaa, ettei hän sinne voi mennä vain ulkonaisilla silmillä, eikä myös pelkästään järjellä, sillä silloin voi hän saada osakseen kuoleman. Sinne vaaditaan jotakin muuta, vaaditaan näet hengelliset silmät ja aistimet. Hänen on lakkaamatta tarkattava Jumalan sanaa. Sinne ehdottomasti vaaditaan tuo kallis jumalallinen lahja, usko. Niin, sinne tarvitaan Jumalan armoa. Jos sinne tulen, tahi jos ehtoollisesta luen vain ulkonaisin silmin, jollaiset eläimilläkin on, niin näen ehtoollisessa vain ulkonaisia muotomenoja, leipää ja viiniä, enkä näe mitään jumalallista, taivaallista ja suurta.

Jos minä pelkän järkeni avulla tahdon tutkia ja arvostella ehtoollisen sisältöä ja arvoa, niin tulee minusta rakentuneen, palavan kristityn sijaan kylmä halveksija, vääräuskoinen, sakramentin pilkkaaja. Oi, tämä on tunnusmerkki, loukkauskivi ja paula monelle Israelissa, johon loukkaannutaan ja pahetaan!

Ei ainoastaan maailman ihmisten vaan totisten kristittyjen on kaiken elämänsä aikana tästä vaarin otettava. Sillä vaikkapa olisit sata kertaa uskossa saanut Herran armopöydässä maistaa Herran suloisuutta ja nähdä Herran kunnian, niin yhtä monta kertaa käy perkele sinun kimppuusi ryöstääkseen sinulta tämän autuuden, tämän maan päälle tulleen taivaan. Perkele tulee hiljaa, kauniisti, ollessasi huolettomana, johtaen nämä asiat järjen tutkittaviksi, ja niin tämä Jumalan syvä salaisuus asetetaan järjen ja ulkonaisten aistimien päätöksen alaiseksi. Ja jos hän vain saa ajatuksemme tässä askartelemaan, niin että koetamme laskea ja ymmärtää, mitä siinä tapahtuu ja miten se on mahdollista, niin hän on jo voittanut ja ryöstänyt meiltä kaikki.

Kristityn tulee sen takia muistaa, että Herran ehtoollinen on ihmetyö, yksi noita monia, suuria, salaisia ihmetöitä, joita ihmisjärki ei voi koskaan käsittää ja ymmärtää, vaan joita hänen tulee kaikkivaltiaan ja totisen Jumalan sanan perustuksella uskoa. Onpa ehtoollinen näiden syvien salaisuuksien suurimpia, jota vanhat syystä ovatkin nimittäneet salaisuuksien salaisuudeksi. Ja tätäkö voisi langennut , pimitetty, petollinen järki käsittää ja tuomita. Pois se!

Niinpä ei meidän siis koskaan tarvitse vaivata itseämme ymmärryksellä tätä käsittämään, vaan meidän tulee luottaa Jumalan kaikkivaltiuteen ja totuuteen, häneen, joka on meille sen ilmoittanut. Heti kun järki rupeaa laskemaan, miten se, minkä Kristus sanoo, on mahdollista, on meidän ymmärrettävä, että kiusauksen hetki on tullut. Perkele, tuo vanha viisas käärme, joka petti Eevan, on liikkeellä. Silloin on meidän kuin äkkikuolemassa tai itse helvettiä vastaan avuksi huudettava Jumalan nimeä. Jollet näin tee, vaan kietoudut järjen ongelmiin, niin mene sitten ja sinusta tulee luopio.

Niille, joita epäilykset sakramentin sisällöstä kiusaavat, olisi perin terveellistä tutkistella sen asettajaa. Kuka hän on? Hän on sinun Luojasi ja Vapahtajasi. Hän on korkea ja ylistetty ja asuu iankaikkisuudessa. Hän on Jumala kaikkivaltias, ensimmäinen ja viimeinen, joka on, joka oli ja joka tuleva on, sillä »Sana oli Jumala». »Ja Sana tiili lihaksi ja asui meidän keskuudessamme. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.»

Nosta silmäsi ja katsele hänen töitään. Katso aurinkoa, katso tähtiä, katso koko luomakuntaa! Kaiken tämän on Herra tehnyt ja hän kantaa kaiken sanansa voimalla ja on itsensä kautta puhdistanut meidät synneistämme. Ajattele, onkohan hänelle mikään mahdotonta tahi edes vaikeaa? Mikä on helpompaa kaikkivaltiaalle kuin tehdä mitä hän tahtoo? Sinä et voi käsittää, kuinka hän taitaa antaa meille ruumiinsa ja verensä. Siihen sinun järkiraukkasi pysähtyy ja kimpoaa takaisin. Mutta ymmärrätkö sinä, miten hän saattoi luoda kaikki tyhjästä? Mitä me ymmärrämme?

Ja mitä ei kaikkivaltias voisi tehdä? Antaisiko hän lupauksen, eikä sitä täyttäisi? Voisiko hän, Pyhä, valehdella? Pilkkaatko Luojaasi, laupiasta Vapahtajaasi? Hän on tehnyt ihmeitä luomakunnassa, joita emme ymmärrä. Hän tuli ihmiseksi, teki maan päällä ollessaan tuhansia ihmeitä, ja koska ne olivat näkyväisiä, uskomme me ne, vaikka emme niitä ymmärrä. Lopuksi tahtoi hän tehdä hyvin armorikkaan ihmeen, joka ei näy, vaan on hänen sanansa tähden uskottava. Jos nyt kieltäisimme sen, tekisimme hänet valehtelijaksi ja sanoisimme: Lopuksi hän kuitenkin sanoi jotakin, joka ei voi olla totta. Hän sanoi: »Tämä on minun ruumiini.» Oi, Jumala säästä meitä! Sellaiseen Jumalan pilkkaamiseen lankeavat ylpeät henget ylpeytensä rangaistukseksi.

HUHTIKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Gal. 2:19

Kaikki lihallinen meissä ei ole ainoastaan kuolemaan tuomittu, vaan myös ristiinnaulittu, koska olemme liittyneet Kristukseen. Jos ken luulee olevansa kääntynyt uskovainen ja todella muutamissa suhteissa on alkanut toisin elää kuin ennen, viljelee ahkerasti sanaa, harjoittaa eräitä kristillisiä töitä, mutta sittenkin hyväksyy lihallisuutta: ahneutta, hekumaa tahi vihaa ja elää siinä, niin hän pettää itsensä. Hän tietää kaiken sen synniksi, kehuu vapauttaan ja pysyy helmasynnissään, jopa puolustaa ja suosii sitä. Puhuessaan uskostaan ja rauhastaan valehtelee hän sielunsa vahingoksi. Ja jos joku tultuaan tosikristityksi, on alkanut hengessä, mutta ei enää ristiinnaulitse lihaansa, vaan on uudelleen laskenut himonsa valloilleen, uudelleen suosii ja puolustaa jotakin syntiä, niin hän on lopettanut lihassa.

Usko, rauha Jumalassa ja hyvä omatunto eivät voi säilyä ainoankaan irtipäästetyn ja suositun synnin seurassa. »Sillä jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoleminen; mutta jos Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.» Näillä sanoilla apostoli julistaa selvän tuomion ja näyttää lihan kuolettamisen olevan asian, jonka tekeminen tahi tekemättä jättäminen ei ole meidän omassa vallassamme.

Mutta jos emme tahdo iankaikkisesti hukkua, vaan tahdomme saada elämän, niin täytyy meidän välttämättömästi ja ehdottomasti harjoittaa lihan kuolettamista. Tultuamme Kristuksen luo on meidän viipymättä erottava vanhasta syntielämästämme ja alettava uutta elämää Kristuksen seuraamisessa, emmekä sitten enää saa taantua siitä takaisin synnin palvelukseen.

Merkillistä on nähdä kristityssä, miten vanha ihminen todella on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Sellainen kristitty on päässyt siihen, että miten hänelle vaelluksen aikana käyneekin, paremmin tahi huonommin, on hänen vanha ihmisensä kuolettamisen alaisena niin kauan kuin Henki asuu ja vaikuttaa hänessä. Kun Pietari uskollisesti seuraa mestariansa, niin vanha juutalainen hänessä kuoletetaan joka päivä. Hän muuttuu vähitellen Herransa Kristuksen kaltaisuuteen. Mutta kun hän ylpeydestä paisuu, niin hänet jätetään saatanan seulottavaksi, hän lankeaa ja kieltää Vapahtajansa. Silloin hän itkee katkerasti, itkee kuin kuritettu lapsi. Näin kuoletetaan hänen itserakkautensa ja paisumisensa. Kun hän sitten neuvoston edessä Jerusalemissa pysyy lujana totuudessa ja tunnustaa Kristuksen, ruoskitaan hänet. Silloin kuolee hän maailmalle, niin, silloin myös hänen lihansa kuoletetaan. Mutta kun hän Antiokiassa taas ihmispelon tähden ulkokultailee, saa hän ankarat nuhteet Paavalilta. Miten rakkaalle Pietarille kulloinkin kävi, niin tuli hän aina kuritetuksi ja kuoletetuksi.

Kun kristitty on vilpitön ja seuraa Vapahtajaansa, niin hänen oma minänsä kuoletetaan. Silloin hän onkin jo päässyt sille asteelle, että synti on hänen suurin vaivansa. Jos olen rikas ja varallisuudestani tahdon tehdä itselleni paratiisin maan päälle, alan holhota lihaani ja elää maailmallisesti, niin silloin Henki kurittaa minua. Kun alan pelätä rikkauttani ja ylellistä elämääni, niin silloin kärsin enemmän, kuin köyhänä ollessani. Jollei näin käy, vaan alan holhota ja seurata lihaani ja teen lihallisuudessa itselleni hyviä päiviä, niin sitä seuraa kuolema.

Jos olen köyhä ja kärsin puutetta, mutta turvaan Herraan, niin kuolen joka päivä maailmalle. Jos minulla on hengellisiä lahjoja, kokemuksia ja vuosia Jumalan armon tuntemisessa, enemmän kuin veljillä, ja jaloa ja taitoa, sekä toimintakykyä sen takia tahdon nauttia kunniaa ja ihmisten kiitosta, se on myrkkyä. Sen Henki tuntee ja minä kauhistun kuin helvettiä.

Jos olen uskollinen ja valvoen ja rukoillen kilvoittelen syntiä vastaan, jos tahdon kieltää itseltäni sekä synnin että kunnian, tahdon sekä salaisuudessa että julkisuudessa olla ensimmäinen, mutta minä olen siitä itse tietoinen, iloitsen siitä ja tunnen salaista tyytyväisyyttä itseeni vakavuuteni tähden, niin voi, tämä on itse helvetti. Minä kauhistun sitä. Päästän lihani suurempaan vapauteen, koska kaikki hyvä paisuttaa minut, alan halveksia valvomista ja rukoilemista. Oi, silloinhan joudun ojasta allikkoon, silloin selvästi tunnen velkani ja tuomioni!

Mutta jos kurituksesta tulen kapinalliseksi, hylkään kaiken lohdutuksen ja sanon: Minä en olekaan kristitty, en voikaan vastaan ottaa armoa, silloin olen joutunut epäuskon valtaan, enkä saa mitään rauhaa, ennen kuin taivun kurituksen alle nöyrästi vastaanottamaan armon aivan armosta. Näemme siis, että käyköön kristitylle miten hyvänsä, niin hänen on aina lihansa kuoletettava. Silloin hän on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.

Sanot ehkä: Joka puoleltako minua on kuritettava ja rangaistava? Mitä minun on tekeminen? Enkö enää missään saa rauhaa? Saat, mutta ainoastaan Herrassa. »Joka kerskaa, hän kerskatkoon Herrassa.» Joka tahtoo lepoa ja rauhaa, hän etsiköön sitä Herrassa, itse Herrassa, hänen vanhurskaudessaan, hyvyydessään ja uskollisuudessaan. Kaiken muun ilon ja kerskauksen Jumalan Henki ja ilmoitettu sana rankaisee. Sittenhän voinkin kernaasti heti kuolla! Semmoinen on ristiinnaulitun olo. Semmoista on ristiinnaulittu elämä. Jos olen hiljaa ristillä, niin kärsin ja kuolen, mutta jollen pysy alallani, vaan kiskon itseäni ja heittelen, niin kärsin vielä enemmän. On siis parasta pysyä alallaan, olla Hengelle alamainen, katsoa Jeesukseen ja etsiä niitä, jotka ylhäältä ovat. Sen Herra meille antakoon! Amen!

HUHTIKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Mutta minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Ilm. 2:4.

Tässä näen ennen kaikkea, että Kristus tahtoo meidän rakkautemme. Oi, mikä suuri armo! Hän kysyy rakkauttamme. Ei tahdo meitä ainoastaan palvelijoiksi, vaan ystävikseen. Ei hän tyydy pelkkiin hyviin tekoihin, vaan hän tahtoo, että häntä rakastamme. Moni saattaa olla kaikessa ensimmäisenä kristittyjen joukossa ja kuitenkin puuttuu hänen sydämestään kristillisyyden ydin, pääasia ja varsinainen elämä ja moni, joka tämän lukee, lausuu samalla oman tuomionsa. He ovat, Efeson seurakunnan opettajan kaltaisia, he omistavat kaiken, mikä jumalisuuteen kuuluu, paitsi yhtä ainoaa nim. ensimmäisen rakkauden.

Mutta näinköhän sellainen ihminen voi uskoa tätä itsestään, voiko hän epäillä itseään ja koetella itseään? Kun hän on valistunut kristitty, veli veljien joukossa, Jumalasta syntynyt, niin että Kristus voi todistaa hänen ensimmäisestä rakkaudestaan. Hän yhä edelleenkin on osoittanut jumalisuuttaan töissä, ei ainoastaan oman hurskaan elämänsä kautta ja omien hyvien töiden kautta, vaan hän on myös tehnyt työtä Kristuksen nimen kunniaksi. Hän on niin harras työssään, että saa sen takia kärsiä mutta siitä huolimatta ei väsy, vaan uskollisesti jatkaa, kestäen kärsivällisyydessä. Hänellä on sellainen hengellinen valo, että hän voi erottaa väärät henget oikeista, vihaa nikolaiittain töitä, kuten Herra itsekin vihaa. Eikö hän silloin voisi olla turvassa, eikö hänen tilansa sittenkään ole oikea?

Mutta Kristus sanoo: »Minulla on sinua vastaan, että hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.» Jos tämä ensimmäinen rakkaus ja sen työt ovat sinussa kuolleet, niin onhan se arveluttava asia. Tässä on kuitenkin uskovaisten, arkain ja pelonalaisten sydämien tähden huomautettava, että on tehtävä ero ensimmäisen rakkauden ja ensimmäisten tunteiden välillä. Paitsi rakkautta, joka syntyi kotiin palanneen pojan sydämessä, kun ilman hänen ansioitansa isä rakkaudesta palavalla sydämellä hänet otti vastaan, niin sanoo Kristus, että siellä myös vietettiin ilojuhlaa lauluin ja soitoin juottovasikkaa syötäessä. Tällaista ilojuhlaa ei tietenkään voitu joka päivä jatkuvasti viettää. Pojan tuli ottaa osaa työhön ja syödä arkiruokaa.

Tässä kuvataan miten Jumala hallitsee lapsiansa. Ensin suloinen autuaallisten tunteiden aika, jolloin Johannes nojaa Jeesuksen rintaa vasten ja Maria Magdaleena saa koskea häneen ja katsella hänen kasvojansa - silloin ei hääväki voi paastota. Mutta kun ylkä otetaan heiltä pois, silloin he paastoavat, silloin ei Johannes enää saa nojata Jeesuksen rintaa vasten, eikä Maria Magdaleena koskea häneen. Tämän saavat kaikki kristityt kokea.

Lutherin sanat, »siinä määrässä kuin usko kasvaa, vähenevät tunteet», toteutuvat. Tunteet saa kernaasti erottaa ensimmäisestä rakkaudesta. Mutta mikä se sitten on? Tutkikaamme, mikä tämä ensimmäinen rakkaus on, mistä se tulee ja me, mikä niihin se perustuu. Se syntyy siitä, että monet synnit annetaan anteeksi. Synnin ahdistuksen tähden Vapahtaja tulee välttämättömäksi ja syntien anteeksisaamisen kautta hän tulee kalliiksi ja sielulle suloiseksi.

Täten onkin pääasia sanottu: nim. että Vapahtaja on meille välttämätön ja kallis. Missä synti on tullut suureksi, siinä on armo tullut ylen runsaaksi. Emme silloin enää voi pitää mitään taivaassa eikä maassa niin kalliina kuin Vapahtajaamme, joita kaikki tämä armo tulee. Ja tämä rakkaus käy sitä voimakkaammaksi, mitä välttämättömämmäksi ja kalliimmaksi Vapahtaja tulee. Tunteellisuus saattaa silti heikentyä.

Voit siis tehdä eron ensimmäisen rakkauden ja ensimmäisten tunteitten välillä. Rakkaus tulee yhä voimakkaammaksi mitä kalliimpi Vapahtaja on minulle, vaikkapa tunteellisuuteni tulisikin heikommaksi. Tätä eivät ymmärrä ne, joiden kristillisyys on vain satunnaisissa tunteissa, mutta ne, joille synti sekä myös armo on suuri todellisuus, ymmärtävät tämän.

Tutkiessamme Jeesuksen sanojen sisältöä näemme Herran tahtovan sanoa tälle Efeson opettajalle: Sinun työsi ja toimesi nimeni hyväksi, sinun kärsimisesi ja kärsivällisyytesi, valosi ja henkien koettelemislahjasi, sinun intosi seurakuntani menestymiseksi, valtakuntani levittämiseksi ja opin puhtaana pitämisen puolesta - kaikki nämä ovat sinulle kalliita ja tärkeitä. Minä vain, sinun sovittajasi ja lunastajasi olen nyt sinulle vähempiarvoinen. Minä ja minun työni, minä itse sovitustyöni veripuvussa en ole sinulle enää niin välttämättömän tarpeellinen ja kallis kuin liittomme ensi aikoina. Sinä et nyt tunne tarvetta syntisenä maata minun jalkojeni juuressa ja kerjätä minun työni hedelmää, minun veriansiotani, syntein anteeksiantamusta, niin kuin silloin. Ei, sinun omat hyvät työsi, kaunis kristillisyytesi, hyödyllinen vaikutuksesi riittävät sinulle. Katso, tätä tarkoittaa Jeesus luetellessaan tarkasti sen miehen ansiot ja sanoessaan: »Mutta minulla on, sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.»

Herra, koettele sinä minun sydämeni. Ota se kokonaan omaksesi. Olethan sinä pyhällä, kalliilla verelläsi, viattomalla kärsimiselläsi ja kuolemallasi lunastanut minut ennen kuin minä voin sinun armoasi käsittää. Oi Herra, opeta minua sinua oikein rakastamaan, minä tiedän sinun minua rakastavan. Amen.

HUHTIKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. Gal. 5:1

Monella vakavallakin kristityllä on vielä niin vähän tietoa hengellisen elämän olemuksesta, ettei ymmärrä tämän kehotuksen arvoa, vaan arvelee rakkaan apostolin vain huolehtivan galatalaisten rauhasta ja menestymisestä. Niin arvostellaan evankeliumin julistajaa usein vielä tänäkin päivänä. Nämä eivät ymmärrä, että minkäänlainen vaara uhkaa heidän hengellistä elämäänsä, jos omatunto vedetään ja sidotaan lain ikeen alle. Herättäköön Jumala kaikki ne erehdyksestään. Apostolilla on toinen käsitys asiasta. Hän tekee tämän varoituksen niin perin tärkeäksi, että sanoo: jos kadotat omantuntosi vapauden ja joudut lain orjuuden alaiseksi, niin että omissa töissäsi alat vanhurskauttasi etsiä, tahi jos odotat lailta elämää ja vanhurskautta, niin sinä olet palkkavaimon poika, joka kaikkine palveluksinesi tulet ulosajetuksi.

Kun nyt koko meidän luontomme on niin suuresti taipuvainen omaan vanhurskauteen, oman arvon tuntemiseen hengellisissä asioissa sen itsejumaloimisen kautta, jolla käärme syntiinlankeemuksessa täytti ihmisen, niin ettei mikään ole järjelle hullumpaa ja sydämelle kuolettavampaa kuin se, ettemme ole mihinkään hyvään kelvolliset, vaan että kokonaan kadotettuina saamme kaikki armosta lahjana Kristuksen kautta, niin pitäisi jokaisen ymmärtää, että lain orjuuden alle joutumisen vaara ei olekaan niin vähäinen kuin ymmärtämättömät luulevat.

Vihollisemme perkele tietää hyvin meihin nähden voittavansa perin vähän, niin kauan kuin pysymme uskossa. Vasta sitten, kun hän saa meidät vieroitetuksi Kristuksen rakkaudesta omiin töihin lain orjuuden alla ja epäuskoon, niin että elämä Jumalan Pojassa loppuu, vasta sitten tulee kuolema. Niin, silloin tulee meihin kuolema, vaikkapa elämämme olisi miten kaunista hyvänsä.

Sen takia on perkeleen päämääränä vieroittaa meitä lapsen suhteestamme Jumalaan, sekä pois siitä vapaudesta, jolla Kristus on meidät vapauttanut ja saattaa meidät orjuuteen ja epäuskoon. Ei apostoli syyttä käytä sanaa sitoa, sillä tässä on pyydystäjä, joka tahtoo vangita meidät. Jos me joudumme lain orjuuden ikeen alle sidotuiksi, niin tulemme samalla sisäisen syntielämän, perkeleen ja kuolemankin orjiksi.

Tällaiseen orjuuteen voi perkele saattaa kokemattomia kristittyjä osoittamalla, että he vielä ovat syntisiä ja että Jumala vihaa syntiä ja tuomitsee sen. Tässä se kahden eri totuuden avulla kääntää meidät pois oikeasta totuudesta. Vaikka me olemmekin todellisesti uudestisyntyneitä ja vaikka meillä onkin pyhä ja altis henki, on tuo vanha sydän kuitenkin täynnä synnin turmelusta, jonka Aadamin lankeemus tuotti ja joka liikkuu lukemattomiin eri suuntiin ajatuksissa, tunteissa, himoissa, sanoissa ja töissä, hitaudessa hyvään, kylmäkiskoisuudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, haluttomuudessa sanaan ja rukoukseen, syntisissä mielenliikutuksissa.

Jumalan sana tuomitsee kaiken tämän; enkä kuitenkaan voi vapauttaa itseäni siitä kaikesta. Kuinka voin näin ollen uskoa eläväni alinomaisessa armossa ja omistavani Jumalan ystävyyden? Erikoisen vaikeaksi käy kiusaus epäuskoon ja epäilykseen, kun perkele asettaa eteeni Jumalan omat sanat, jotka näyttävät tuomitsevan minut.

Ensinnäkin sisältää Raamattu suuren joukon kauheita uhkauksia suruttomille, jumalattomille ja ulkokullatuille. Kun maailma on täynnä sellaisia, paljon heitä varten. Mutta hengellisesti vaivainen, Jumalan Hengen kurittama sielu, tuntee kaiken pahan itsessään ja sanoo: minähän olenkin juuri tuo suruton, jumalaton ja ulkokullattu, sillä kaiken tuo tunnen asuvan sydämessäni. Tätä perkele käyttää välikappaleenaan sammuttaakseen ja tappaakseen uskon.

Jokaisen kristityn tulee pitää kunniassa Jumalan käskyjä. Minunkin tulee paitsi tietää, myös täyttää Jumalan käskyjä. Mutta Jumalan armon vaikutuksen seurauksena on, että näen, etten täytäkään Jumalan käskyjä. Silloin laki tuomitsee omantuntoni. Miten paljon armoa ja viisautta silloin tarvitaan! Mikä Jumalan ihme ja voimallinen apu, jos silloin uskolla omistamme Jumalan armon!

Meidän on siis syvästi ja perusteellisesti tutkittava, mitä Jumalan armoliitto sisältää. Kaikki nämä tuomiot ja uhkaukset koskevat niitä, jotka ovat ilman Kristusta. Tahi sitten ne kohdistuvat itse syntiin ja ulkonaiseen ihmiseen. Mutta ne eivät kuulu armontilassa olevalle ihmiselle, niin kauan kuin hän on Kristuksessa.

Lakinsa kautta tahtoo Jumala kurittaa ja oikaista elämässäni sitä, mikä on väärää. Vaivaten ja rangaisten hän kuolettaa syntini. Mutta kaikesta tästä huolimatta olen iankaikkisessa armossa. Vihollistani syntiä hän vihaa. Sitähän minäkin Hengen mukaan eläen vihaan. Minua hän ei vihaa.

Kristuksen tähden olen siitä vapaa, samoin lain tuomiosta ja uhkauksista. Minulla on täydellinen anteeksiantamus, olen taivaan kirjoihin merkitty hänen lapsekseen ja perillisekseen. Tärkeätä on, että huomaamme tämän erotuksen.

Lain käskyt ja uhkaukset koskevat ainoastaan syntiä. Luottamustamme lapsioikeuteemme ne eivät saa järkyttää, eikä uskoamme iankaikkiseen armoon Kristuksen on oikea vapaus lakiin nähden.

Rakas Herra Jeesus, sinä, joka olet minut päästänyt perkeleen pauloista ja tehnyt minut Jumalan armolapseksi, olet minut lunastanut ja vapaaksi tehnyt. Opeta minua ajattelemaan, että olen kerran tuleva Jumalan perilliseksi ja sinun kanssaperilliseksesi. Opeta minua tätä muistamaan ja vahvista minua siitä kiinni pitämään, että iankaikkisen elämän perisin. Amien.

HUHTIKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Kylpenyt ei tarvitse muuta, kuin että hänen jalkansa pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas; ja te olette puhtaat, ette kuitenkaan kaikki. Joh. 13:10.

Näillä sanoilla on tavallisesti käsitetty kastetta. Toiset taas ymmärtävät sen tarkoittavan pesoa uskon kautta Karitsan veressä. Mutta sehän onkin sama asia. Sillä meidät pestään Karitsan veressä ensi kerran kasteessa. Se tapahtuu aina sekä kasteen että uskon kautta, niin kuin Kristuksen ruumiin syöminen tapahtuu sekä sakramentissa että sen ulkopuolella uskon kautta.

Tässä puhutaan hengellisestä »pesosta», hengellisestä »puhtaudesta», koska Herra sanoo: »ette kuitenkaan kaikki», sillä hän tiesi kavaltajansa. Juudas oli ainoa opetuslapsista, joka ei ollut puhdas. Tämä tuli yhä selvemmäksi Jeesuksen sanoessa vielä samana iltana: »Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut.» Tämä tarkoittaa uskoa, joka käsittää hänen puheensa eli sanansa, sillä ilman uskoa ei kukaan tule puhtaaksi sanan kautta. Ja tämä usko, sekä kaikki se, joka uskoa seuraa, puuttui Juudaalta.

Mutta meidän piti tutkia Kristuksen sanoja. Hän sanoo: »Kylpenyt ei tarvitse muuta, kuin että hänen jalkansa pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas, ja te olette puhtaat.» Näin sanoo hän, joka kaikkinäkevällä silmällään näki kaiken opetuslapsissa jäljellä olevan heikkouden, jota hän niin usein sai nuhdella. Tämän hän sanoo samoille opetuslapsille, jotka vielä sen päivän iltana niin raukkamaisesti tekivät syntiä, ja joiden heikkouden hän tiesi, jopa sanoi heille etukäteen, niihin lankeemukseen he vielä samana iltana joutuisivat.

Mutta Jumalan silmäin edessä onkin toinen puhtaus kuin tuo kurja, meissä asuva puhtaus. Huomaatko, mikä meille hankittu puhtaus on, mitä Kristuksen vanhurskaus, uskon vanhurskaus on, se vanhurskaus, joka ilman lain töitä on julistettu? Tämä vanhurskaus ja puhtaus, vaikka meille näkymätön, ei ole uni eikä mielikuvituksen tuote, ei pelkkiä sanoja ja luulottelua, vaan se on Jumalan edessä todellisuus ja suuri totuus.

Kristus, joka viimeisenä päivänä tuomitsee kaikki, näkee puhtautta siellä, niissä kaikki ihmiset näkevät pelkkää saastaisuutta. Hän sanoo heikoille opetuslapsilleen: Te olette puhtaat, te, jotka seisotte tässä edessäni. Te olette kokonaan puhtaat jokainen, joka pesty on, joka uskoo ja kastetaan, hän Jumalan edessä, Jumalan tuomiossa kokonaan puhdas vaikka jalat (s.o. vaellus, meidän alempi, maallinen vanhurskautemme) usein tulevat saastaisiksi ja tarvitsevat eri pesonsa, tarvitsevat puhdistusta jokapäiväisessä parannuksen teossa ja uskossa.

Mutta kaikesta tästä vajavuudesta ja puutteellisuudesta huolimatta sanoo Kristus sittenkin, että he ovat kokonaan puhtaat. Opi vihdoinkin ymmärtämään Kristuksen sovitustyön ja hänen meille hankkiman vanhurskauden vakavuus. Ei se Jumalan edessä ole vähäpätöistä, tuhkaa silmissämme ja turhuutta, niin kuin se meidän sokeissa järjen silmissämme näyttää olevan.

Opi myös apostolin sanojen totuus, kun hän puhuessaan Kristuksesta ja seurakunnasta sanoo, ettei Kristus ole ainoastaan puhdistanut sitä veden pesossa sanan kautta, vaan hän on sen vielä kihlannut morsiamekseen. Luther sanoo: »Se joka ei tahdo tunnustaa olevansa pyhä ja vanhurskas, vaan yhä valittaa olevansa viheliäinen syntinen, hän käyttäytyy Kristuksessa niin, kuin jos hän tahtoisi sanoa: minä en usko Kristuksen kuolleen minun edestäni, en usko olevani kastettu, usko Kristuksen veren puhdistaneen minua, en usko sen voivan minua puhdistaa. Minä en usko ainoatakaan sanaa siitä, mitä Raamattu todistaa Kristuksesta.»

Sillä Kristushan on totisesti verellänsä pois ottanut kaikkien meidän syntimme. Eikä vain niin, vaan hän on poisotettuaan synnin velan ja rangaistuksen, vielä ansainnut ja lahjoittanut meille oman täydellisen vanhurskautensa ja kasteessa pukenut meidät autuuden pukuun. Paitsi että hän on tehnyt meidät synnittömiksi, niin hän on myös tehnyt meidät vanhurskaiksi ja pyhiksi Jumalan edessä.

Synnin tilalle, hän on pannut vanhurskauden, jotta me Jumalan edessä olisimme ilman syntiä ja sitä paitsi olemme vielä vanhurskaatkin, ja sehän on vielä korkeampi autuuden aste. Monissa paikoin Raamattua on ihanasti kuvattu, miten Kristus veripuvullaan on ansainnut meille vanhurskauden valkean vaatteen. Ilm. 19 luvussa kuvataan Jumalan Poika istumassa valkoisen hevosen selässä ja puettuna vereen kastettuun viittaan. Taivaan sotajoukot seuraavat häntä. He ratsastavat myös valkoisilla hevosilla, mutta heidän pukunsa ei ole verenkarvainen vaan he ovat puetut valkoiseen ja puhtaaseen aivinaan. He seuraavat päällikköänsä murheen laaksoon kaikenlaiseen sotaan ja murheeseen. Puhdas, loistava aivina on pyhien vanhurskaus, (8 säk.) jonka he ovat peson kautta autuuden ruhtinaansa, Jeesuksen Kristuksen, veressä saaneet. »Kiitetty olkoon Jumala, joka meille on antanut voiton Jeesuksen Kristuksen kautta!»

HUHTIKUUN 27 PÄIVÄNÄ

Niin paljon kuin tahtoivat. Joh. 6: 11.

Kun Jeesus näki kansanjoukon korvessa noin viisituhatta ihmistä, kääntyi hän köyhän, neuvottoman Filippuksen puoleen kysyen: »Mistä ostamme leipää näiden syödä?» Mutta mitä sanoo Johannes jäljempänä tästä kysymyksestä? »Mutta sen hän sanoi koetellakseen häntä, sillä hän itse tiesi, mitä aikoi tehdä.» Herra asettaa huolta synnyttävän kysymyksen köyhälle, neuvottomalle opetuslapselleen. Ja koska Herra ei enää puhu välittömästi meidän kanssamme, koettelee hän meitä vakavien kokemusten kautta, jolloin sama kysymys kuin muinoin Filippukselle asetetaan meille.

Vakavana astuu eteemme kysymys, miten voimme pitää huolta joukosta, jota emme voi ravita. Mutta tämän tekee Herra koetellakseen meitä, sanoo Johannes, sillä hän itse tietää, mitä hän aikoo tehdä. Silloin käy monesti niin kuin Filippuksen ja Andreaksen kävi. Me emme ymmärrä Herran tarkoitusta, vaan alamme täydellä todella laskea varojamme. Emme usko muuta neuvoa löytyvän, uskomme vain sen, minkä silmä näkee. Filippus ajatteli ja laski aivan oikein: »Kahdensadan denarin leipämme ei heille riittäisi, niin että kukin heistä saisi edes vähän.» Luultavasti hän tiesi, että ne olivat heidän varansa, joita Juudas hoiti.

Andreaskin otti osaa tähän huoleen ja huomautti lapsellisesti: Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa, mutta mihin niistä on näin monelle? Siihen loppui opetuslasten neuvo.

Mutta loppuivatko Herran? Ei. Nyt vasta tuli hänen aikansa. Hän sanoi: »Asettakaa kansa aterioimaan.» Ja hän jakoi, ei niin pitkälle kuin riitti, vaan »niin paljon kuin tahtoivat.» Niin käy kaikissa Jumalan lasten koetuksissa. Aina kun he koetuksen hetkellä laskevat varojansa, tulevat he tähän lopputulokseen: »mihin niistä on näin paljolle?»

Meidän tulee ottaa varteen seuraavat sanat: »Jeesus otti leivät ja kiitti ja jakeli istuville, samoin niin paljon kuin tahtoivat.» Herralla on koko luomakunta käsissään. Hän voi yhtä helposti antaa meille kaikki maailman rikkaudet, kuin hän napiseville Israelin lapsille lähetti peltokanoja niin paljon, että niitä oli kahden kyynärän paksuudelta maan päällä. Mutta se ei olisi meidän sydämillemme terveellisempää kuin tuo ylellisyys oli heidän ruumiilleen. He tyydyttivät himonsa. Mutta lihan vielä ollessa heidän hampaidensa välissä tuli Jumalan viha heidän ylitseen. He söivät ja kuolivat himonsa rangaistukseksi, jonka tähden sitä paikkaa nimitetään »himohaudoiksi». Älkäämme napisko himoitko niin kuin he himoitsivat ja tulivat surmatuiksi.

Miten suuria kiusauksia tuokaan ylellisyys mukanaan. Herra sanoi kovia sanoja rikkaista: »Kuinka vaikea onkaan niiden, joilla on tavaraa, päästä Jumalan valtakuntaan. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.» Voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne.» Jumala, älä johdata meitä kiusaukseen! Kristityn onni on se, ettei hänellä erikoista onnea maan päällä ole. »Kun meillä on ravinto ja vaatteet, niin tyytykäämme siihen.»

Sen verran sallii Herra meidän jokapäiväistä leipää pyytää, kuin todella tarvitsemme. Jumala varjelkoon kaikkia kristittyjä niin suuresta riippumattomuudesta, ettei heidän enää tarvitse Herran käsiin katsoa. Miten onnellista sitä vastoin on elää lapsena Isämme leivässä. Eihän hän ole armahtamaton Isä. Tai luuletko hänen pilkkaavan niitä lapsia, jotka uskaltavat hänen sanaansa ja anovat kaikki häneltä? Hän itse sanoo, että me, jotka olemme pahoja, emme kuitenkaan voi olla niin pahoja, että kun lapsi pyytää leipää, antaisimme kiven ja kun hän pyytää kalaa, antaisimme hänelle käärmeen.

Siis suuri, uskollinen Jumala, opetettuaan meitä anomaan jokapäiväistä leipäämme, ei meille sitä antaisi kun uskomme hänen sanansa ja teemme niin kuin hän meitä on käskenyt. Antamistavan, ajan ja mitan tahtoo hän itse hyvyydessänsä ja viisaudessansa määrätä. Mutta jokapäiväisen leivän hän totisesti meille antaa.

HUHTIKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Älä saata meitä kiusaukseen. Matt. 6: 13.

Jos olen oikein rukoillut anna meille meidän velkamme anteeksi ja todella saanut sen lohdutuksen, että kaikki on minulle anteeksi annettu, että Jumala on minuun tyytyväinen rakkaan Poikansa välityksen tähden, niin silloin on sieluni ensimmäinen ja suurin huoli, etten uudelleen rikkoisi laupiasta vastaan Isääni vastaan. Sydämeni alkaa silloin rukoilla: »älä saata meitä kiusaukseen!» Auta minua Jumala, etten uudelleen rikkoisi sinua vastaan! Sitä ihmistä hallitsee väärä henki, joka koettaa vapautua synnin rangaistuksesta, mutta ei ahkeroitse vapautuakseen itse synnistä.

Totuutta etsivissä sieluissa huomaa, ennen kuin he ovat uskoon tulleetkaan, että he huolehtivat enemmän synnin välttämisestä kuin sen anteeksi saamisesta. Heränneetkin sielut ovat vaarassa eksyä väärälle tielle, jos he sydämessään asettavat kuudennen rukouksen ennen viidettä. He tahtovat ensin päästä vapaiksi pahuuden vallasta ja sitten vasta anovat anteeksisaamista. Tähän ajatukseen uskovaisetkin ovat taipuvia, etenkin, jos heidän henkensä on joutunut enemmän lain kuin evankeliumin alle. He saattavat kymmenen kertaa ajatella synnin välttämistä, ja vain yhden kerran syntien anteeksi saamista.

Tämä ei ole oikein, sillä syntien anteeksi saamisen ja evankeliumin tulee olla sydämemme ensimmäinen, jotta saisimme puhtaan kiivauden ja voittavan voiman synnin vastustamiseen. Mutta voimme ymmärtää mikä väärä, nukkuva ja lihallinen henki siellä asuukaan, missä ei mitään huolta synnin välttämisestä ole. Emme väitä, että vilpitön mielentila vaikuttaisi sitä, ettei lihallinen mielemme enää rakastaisi syntiä, vaan me puhumme Herran erinomaisesta työstä sielussa, sekä pyhästä ja alttiista hengestä, jolloin sielu pelkää oman syntilihansa syntihimoja ja alkaa huutaa: Herra, auta minua syntiä vastaan! Älä saata minua kiusaukseen! Auta minua oman pahan lihani ja maailman kiusauksia vastaan!

Jospa jokainen, joka aikoo todella päästä taivaaseen, perinpohjin tutkisi itsensä Jumalan kasvojen edessä, pelkääkö hän todella kiusausta ja tahtooko välttää syntiä. Herra näkee sen, Herra tietää ihmisten salaisuudet. Hän tietää huolehditko sinä, joka tätä luet, päästäksesi vapaaksi synnistä, vai tahdotko vain vapautua rangaistuksesta. Mikä kauhistuttava sydämen pimeys, mikä vanhan käärmeen hurmaus, kun ei ihminen kauhistu petosta Jumalan kasvojen edessä. Hänen edessään, jonka silmät ovat kuin tulen liekit, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja on ajatusten ja sydämen aivoitusten tuomari. Hän tietää mitä tarkoitat, aiotko todella välttää syntiä tai aiotko vielä säilyttää sen sydämessäsi. Mitä hyödyttää sinua rukous, mitä hyödyttää uskonto, jos et sinä ole vilpitön Hänen edessään, vaan rukouksesikin on ulkokultaisuutta?

Ulkokullaisuudessa koetetaan kyllä monia syntejä välttää, helmasynnistä ei hennota luopua. Saattaapa olla niinkin, että vältetään ulkonaisia syntejä, kuten farisealaiset tekivät, mutta sitä vastoin ei pidetä vaarallisena sydämen kiintymistä syntiin. Ulkokullaisuutta on sekin, että kartetaan niitä syntejä, jotka tuottavat meille vastuksia, mutta sen sijaan eletään rauhallisesti sellaisissa synneissä, jotka tuottavat jonkinlaista sielunnautintoa ja kiihotusta, kuten itsekyllyys ja hengellinen ylpeys. Hengellinen ymmärrys, lahjat, vilpittömyys, näistä kerskataan, ja ne tulevat myrkyllisiksi paiseiksi, jotka sotivat armoa vastaan.

Suurta ulkokultaisuutta on sekin, että rukoillaan: »Älä saata meitä kiusaukseen», ja sitten ehdoin tahdoin mennään tiettyä kiusausta kohti. Sinä tiedät, että jossain seurassa, määrätyssä paikassa, sen tai sen henkilön luona sinua kohtaa jokin kiusaus ja kuitenkin sinä menet ehdon tahdoin sinne, ehkäpä ovessa mennessäsi vielä rukoiletkin: »Älä saata meitä kiusaukseen». Tämä on joko kevytmielistä Herran kiusaamista ja on silloin omansa tuottamaan sinulle ansaitun rangaistuksen, niin että todella saat langeta kiusaukseen, tahi on tämä seuraus kiusauksesta, jossa jatkuvasti elät ja joka vastustamattomasti vetää sinua puoleensa.

Mutta silloin tiedät jo miten viheliäinen olet, ja silloin on sinun rukoiltava voimaa, että voisit paeta kiusausta, sillä jos sinulla ei siihen ole voimaa, niin on sinulla paljon vähemmän voimaa itse pahan vastustamiseen. Tämä siis niistä, jotka tahallaan antautuvat kiusaukseen.

Toisin on niiden laita, joiden maallinen kutsumus pakottaa heitä seurustelemaan maailman kanssa, jumalattomissa piireissä. Tämä tuottaa meidän aikanamme monelle hurskaalle sielulle hätää ja ahdistusta. Heidän tulee silloin ahkerasti rukoilla tätä rukousta ja tietäkööt, että Herra tietää jumaliset kiusauksista pelastaa. Muistakoot he, että heidän veljillään on maailmassa samat ahdistukset, vaikkapa ei juuri samat kiusaukset, sillä se, jota maailma vähemmin kiusaa, saa tavallisesti kärsiä sitä suurempia kiusauksia omassa lihassaan ja perkeleen puolelta.

Kutakin ihmistä kiusataan eri tavalla riippuen siitä, miten pitkälle hän on päässyt hengellisessä harjaantumisessa, mutta jokaisella on oleva niin paljon kiusauksia, että hän töin tuskin pelastuu, niin että koko hänen oma voimansa kuluu ja hänen totuudessa täytyy avuksi huutaa ainoata voimallista Jumalaa.

HUHTIKUUN 29 PÄIVÄNÄ

Ja huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua. Ps. 50, 15.

Mihin voimme perustaa uskomme rukousten kuulemisesta? Meillä on siihen sellaiset perustelut, että jos silmämme avautuisivat niitä huomaamaan, niin ratkeisimme riemuun. Sen takia lieneekin paikallaan pyytää, että Jumala armossaan avaisi silmämme. Profeetta Elisan palvelija kauhistui niitä monia vihollisia, jotka olivat heidät saartaneet. Mutta asia oli sillä autettu, että Elisa rukoili: »Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi.» Silloin palvelija näki vuoren olevan täynnä tulisia hevosia ja vaunuja Elisan ympärillä. Niinpä mekin saisimme täyden lohdutuksen rukoukseen, jos meillä olisi avonaiset silmät näkemään mitä perustuksia meillä on uskoon rukouksen kuulemisesta. Tahdomme huomauttaa kolmesta tärkeimmästä.

Ensimmäinen ja tärkein perusta on siinä, että Herra Jumala itse on käskenyt meitä avuksi huutamaan häntä hädän päivänä ja on vakuuttanut: »Niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua». Jollei Jumala koskaan olisi mitään rukouksesta sanonut, niin emme koskaan täällä ajassa olisi tulleet tietämään, tahtooko hän todella kuulla meitä tahi ei. Me olisimme jääneet ikuiseen epätietoisuuteen. Nyt ei meidän tarvitse siihen jäädä.

Jumala on käskenyt meidän paeta hänen turviinsa ja hän on vakuuttanut tahtovansa, meitä kuulla. Pysähdy ajattelemaan! Onko Jumalan omassa sanassa jotain epätietoista? Kuka Jumala on? Uskotko häneen? Voiko Jumalaan luottaa? Eikö hän pysy sanassaan? Eikö joka ainoa sana, jonka Jumalan suusta kuulet ole varmempi kuin kaikki, niitä silmilläsi näet? Rukoile Jumalaa avaamaan silmäsi, jotta näkisit, minkä tähden Jumala on käskenyt meitä rukoilemaan. Lopuksi tulet näkemään, ettei sinun rukouksessasi ole mitään, joka taivuttaisi Jumalan sinulle jotakin antamaan, vaan hänen oma sanansa ja lupauksensa sen tekee.

Luther sanoo sattuvasti: »Jollei Jumala olisi käskenyt meitä rukoilemaan ja luvannut meitä kuulla, niin ei koko luomakunta voisi kaikella rukoilemisellaan mitään saada.» Huomaa siis: ei rukous, jossa pyydämme ajallista tahi iankaikkista hyvää, ole oikea, olkoonpa, että se on sisältörikas, harras, taivuttava, tahi pitkä, jos se ei järkähtämättä perustu ja turvaudu Jumalan käskyyn.

Rukous tulee kuulluksi (olkoonpa itsessään miten vaatimaton ja heikko tahansa) Jumalan totuuden ja vakuutuksen tähden. Jumalan sana ja lupaus tekee rukouksesi hyväksi, ei sinun hartautesi sitä siksi tee. Ja sitä paitsi onkin usko Jumalan lupauksiin oikeata hartautta. Jos usko puuttuu, on kaikki hartaus petosta. Katso, mikä vahva perustus rukouksellemme on se, että kiinnitä katseemme Jumalan käskyihin, emmekä hapuile omissa tunteissamme.

Toinen perustus meidän vakuutuksellemme rukouksen kuulemisesta on, että hän voi kaikki tehdä. Tämä on meille ilmoitettu Isä meidän rukouksen voimakkaissa loppusanoissa: »Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti.» Nämä sanat eivät ole vain Jumalan ylistystä, vaan myöskin voimallinen lohdutus meille, sillä meidän Isämme on voimallinen Herra ja Kuningas, joka helposti voi tehdä kaikki, niitä me pyydämme, vaikkapa se meistä näyttäisikin mahdottomalta. Tämän lohdutuksen me tarvitsemme, sillä suurin este meidän uskollemme rukouksen kuulemisesta on, että pidämme niin monta asiaa mahdottomana.

Pakana sydämessämme ei tahdo uskoa Jumalan voivan tehdä enempää kuin me. Kun turhaan olemme etsineet apua omissa ja toisten ihmisten voimissa, niin luulemme asiamme olevan menetetyn. Silloin tarvitaan Jumalaa, joka voi tehdä enemmän kuin mitä me ja muut ihmiset voivat tehdä. Mutta onko meillä sellaista auttajaa? Herra Kristus opettaa meitä Isä meidän rukouksessa tunnustamaan taivaallisen Isämme olevan sellaisen.

Sillä sinun on valtakunta s.o. koko luomakunta todistaa sinut kaikkivaltiaaksi Kuninkaakseen. Sinä hallitset kaikkia voimia sekä luomakunnassa, että henkien valtakunnassa. Sen takia voit kaikki parantaa, antaa kaiken, mikä meidän autuudeksemme tarpeellista on.

Kolmas perustus vakuutuksellemme rukouksen kuulemisesta, tahi oikeastaan ensimmäinen ja viimeinen perustus, on meidän Vapahtajassamme - hänen maailmaan tulemisessaan, hänen ansiossaan, hänen esirukouksessaan, hänen uskollisuudessaan, koko hänen persoonassaan. Tämän etupäässä pitäisi vakuuttaa meitä siitä, että kaikki, mitä me rukoilemme hänen nimeensä, meille todella annetaan.

Tässä hävitetään kerrassaan tuo voimallinen uskon este meidän kelvottomuudestamme. Ainoastaan Kristukseen on Jumala mielistynyt. Kristus sanoi: »Mitä ikinä anotte Isältä minun nimessäni, hän antaa sen teille.» Ja me tiedämme, mitä Jeesuksen nimeen rukoileminen on.

Silloin pyydämme kaikki Jeesuksen työn ja ansion tähden, hänen kärsimisensä määrättömän arvon perustuksella. Hänessä ovat kaikki Jumalan lupaukset niin ja amen. Jos sinä rukoilet Jeesuksen nimessä, niin ei heikoinkaan huokauksesi mene hukkaan, ei suurinkaan kelvottomuutesi estä rukouksesi kuulemista. Hänessä kaikki on niin ja amen. Jumala avatkoon meidän silmämme ja lisätköön meille uskoa!

HUHTIKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Näin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Matt 5: 16.

Oi mikä ihana ja ilahduttava näky, siitä taivas ja maa iloitsevat, kun kristitty, joka palaa kiivaudesta uskon tien ja Karitsan kunnian hyväksi ja palaa kiivaudesta omaan ansioomme luottamista vastaan, mutta kuitenkin on itse samalla suuressa, määrässä hyvää tekevä ihminen. Hänellä on suuri rikkaus hyviä töitä ja hän on ahkera Herran palveluksessa.

Oi, tämä saattaa perin tappaa Saatanan, niin kaivaa se hänen mieltänsä, kun näet ei muuta löydy, joka siinä määrässä hänen valtakuntaansa hävittäisi, joka niin selvästi ja voimallisesti todistaisi evankeliumin totuuden puolesta, ei mitään, joka niin voimakkaasti liikuttaisi mieliä ja niitä vakuuteen saattaisi, kuin että samassa ihmisessä ilmenee sekä kiivaus töiden ansiota vastaan, että hyvien töiden runsaus. Jos omistan ainoastaan toisen näistä, jos minulla vain on kiivaus uskoni hyväksi töiden ansiota vastaan Jumalan edessä, mutta en itse tee hyviä töitä, niin arvelevat ihmiset näin: »Sepä on helppo tie autuuteen, uskot vain, eikä sinun tarvitse mitään hyvää tehdä.»

Mutta jos sinulla on kaikkien ihmisten ja naapurien todistus siitä, ettei kukaan ole, halukkaampi ja iloisempi hyviä töitä tekemään kuin sinä, joka niin halveksit töitä, puhuttaessa vanhurskaudesta Jumalan edessä, niin silloin sinä »tukit kokonaan mielettömien ja tyhmäin ihmisten suun». Silloin täytyy jokaisen rehellisen ihmisen ajatella: Tämä ei puhukaan omaksi mukavuudekseen töiden ansiota vastaan, elämässään hän todistaa muuta.

Sen takia ovatkin ne sangen suuriarvoisia kristittyjä, jotka mitä likeisimmin yhdistävät nämä kaksi ominaisuutta. He kiivailevat Karitsan ansion kunniaksi, mutta samalla omistavat paljon hyviä töitä. Rukoilkaamme Jumalaa, että kauan saisimme pitää sellaisia kristityitä maan päällä! Sillä heidän kauttaan Kristuksen valtakunta ja evankeliumin kunnia voimakkaimmin toteutetaan.

Sitä vastoin mikä häpeä kristityn nimelle jos kristitty, joka sanoo uskovansa, elää hengellisessä laiskuudessa hedelmää kantamatta, jopa silmäänpistävien huonojen tapojen tähden antaa laittajalle sijaa. Ne, jotka kuulevat hänen kauniin tunnustuksensa, mutta samalla näkevät hänen huonon elämänsä, kääntyvät ylen katseella hänestä pois ja sanovat: »Eikö sinun kaunis tunnustuksesi olekaan suuremman arvoinen? Voinhan minäkin sitten olla kristitty» jne.

Ja silloin on se sielu saanut lujan perustan paatumukselleen. Parannuksenteon ja kääntymyksen hän pitää tarpeettomana, ylenkatsoen sitä. Ja sen opetuksen hän on saanut sinulta, kristityltä, jonka päinvastoin olisi pitänyt auttaa häntä herätykseen. Mikä kauhea kannettava sinun omalletunnollesi! Kun sinun koetusaikasi on lopussa, kun sinulla ei enää ole tilaisuutta hyvän tekemiseen, kun sinulle sanotaan: »Tee tili hallituksestasi, tästedes sinä et enää saa hallita.» Mikä sydäntä särkevä ahdistus, kun muistelet, miten paljon olet kuullut, uskonut ja tunnustanut Kristuksen rakkautta, Kristuksen kärsimystä, mutta et olekaan elänyt hänelle, hänen kunniakseen, vaan itsellesi, omaa lihaasi tyydyttäen.

Mikä pahan omantunnon tuska kun ajattelet, miten ne, jotka kanssasi ovat eläneet täällä armon ajassa, ovat saaneet vähän rakennusta sinun kauttasi sinun huonon elämäsi tähden. Kun sinun mieliharmilla täytyy tunnustaa minun lapseni ja palvelijani ovat kyllä kuulleet minulta hyviä sanoja, mutta nähneet huonoja tekoja. Sen takia ei se hyvä, jonka kuulivat, mennyt heille sydämeen. Palvelijani ovat lähtiessään talostani saaneet sen vaikutuksen, että ne, jotka paljon puhuvat Jumalasta, ovat ulkokultaisia ja näin he ovat oppineet halveksimaan Jumalan sanaa. Jumala varjelkoon kaikkia uskovaisia ajassa!

Totta on, ettei kukaan voi välttää omantunnon nuhteita, eikä saatanan tulisia nuolia, ei kukaan ole täydellinen. Ei myös sokea maailma tee meille oikeutta, vaan panettelee myös nuhteettomintakin elämää, niin kuin se puhui kaikkea pahaa itse kunnian Herrasta.

Mutta me tiedämme kaikki, että on ero lihan heikkouden ja pahojen tapojen välillä, jotka kukistamattomina saavat ihmisessä hallita. Lihan heikkouden tähden taistelen katumuksen ja parannuksenteon kilvoituksessa. Pahat, hillitsemättömät tavat taas ovat sen elämän ytimenä. Juuri sellaisten kristittyjen kautta tulee evankeliumi pilkatuksi. Mutta jos itken ja avomielisesti nuhtelen vikojani, niin siten olen antanut Jumalalle kunnian, ja olen estänyt evankeliumin joutumasta pilkanalaiseksi.

Mutta muista mitä sanottiin uskon kiivailemisen ja hyvientöiden tekemisen välisestä yhteydestä. Jos harjoitat hyväntekeväisyyttä ja sen ohella alianomaa puhut Kristuksen seuraamisesta ja hyvistä töistä, on vaara tarjona, että hyvät työt ovat salaisena uskosi perustuksena, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Ei, kaikki puheesi olkoon Karitsasta, »Karitsasta, joka tapettu on ja on lunastanut meitä Jumalalle omalla verellänsä.» Rakkaudesta Kristukseen tulee tekojen lähteä. Silloin Kristus yksinänsä saa kunnian, niin ettei meidän, vaan hänen nimeänsä kunnioitetaan ja pyhänä pidetään.

Herra Jeesus Kristus, sinä olet lohdutukseni ja elämäni, ota minut armohelmaasi ja kanna täältä murheen laaksosta tykösi taivaaseen. Opeta minua Herra, etten itsestäni mitään voi, vaan että ainoastaan sinun armostasi pääsen eteenpäin pyhityksen tiellä. Osoita siis, Herra, että sinä, joka olet heikoissa väkevä, olet minuakin läsnä, niin ettei maailman ja perkeleen houkutukset ja oman lihani kiusaukset minua kadotukseen paina. Amen.