7. Ihmisen pelastuminen ja uskon vanhurskaus

7. IHMISEN PELASTUMINEN JA USKON VANHURSKAUS
Olavi Peltola

1. VANHURSKAUTTAMINEN PELASTUMISEN KESKUKSENA

Jumalan tuomio tulee

Jumala on määrännyt päivän, jolloin hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman. Tuomarin tehtävän Jumala on antanut Herralle Jeesukselle Kristukselle (Apt 17:31). "Ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita" (Apostolinen uskontunnustus). Kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen (2 Kor 5:10). Yksikään ihminen ei voi sitä paeta (Hepr 9:27). "Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään" (Room 14:12).

Syntiemme velkakirja on taivaallisen Tuomarin edessä avoimena. Luonteemme, asenteemme, ajatuksemme, motiivimme, sanamme, tekomme ja laiminlyöntimme tutkitaan jumalallisen lain vaatimusten mukaisesti.

Suuri Tuomarimme sanoo meistä ratkaisevan viimeisen sanan. Hänen tuomionsa on aina oikeudenmukainen, vanhurskas (hepr. saddik). "Mahdotonta ajatella, että Jumala tekisi väärin, että Kaikkivaltias toimisi vastoin oikeutta." "Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta" (Job 34:10, 12).

Jokaisen ihmisen koko olemassaolon tärkein ja ratkaisevin asia on, miten hän kestää tuomiolla ja mitä Tuomari julistaa hänelle. Se koskettaa kaikkein syvemmin meitä. Vain sillä on todellista merkitystä. Lopullinen kohtalomme riippuu siitä, mitä Jumala päättää ja mitä hän sanoo.

Riemullisin asia, mitä koskaan voimme kuulla itsestämme ja elämästämme on Jeesuksen sanat: "Tulkaa tänne, te Isän siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti" (Matt 25:34). Kauhistuttavin mahdollisuus on kuulla omalla kohdallaan sanat: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuisen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen" (Matt 25:41).

Voinko tietää miten minun käy Jumalan tuomiolla?

Onko meillä mitään mahdollisuutta jo nyt tietää, mitä Herra julistaa kohdallamme ja millä perusteilla hän julistaa meistä sen, mitä hän julistaa? Raamattu käyttää sanaa pelastua kuvatessaan ihmisen vapautumista kadotustuomiosta (Room 5:9; 1 Tess 1:10). Voimmeko tietää olevamme pelastettuja?

Raamattu vastaa kahdella eri tavalla. Toisaalta sanotaan: "Hän rankaisee ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan" (Job 34:11)."Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa" (2 Kor. 5:10). "Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan" (Room 2:5-6). Näin Jumalan sana vastaa lain pohjalta. Sen mukaan ihminen pelastuu tekojensa perusteella.

Raamattu antaa myös toisenlaisen vastauksen. Se on evankeliumiin perustuva vastaus: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Joh 3:16). "Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden" (Joh 20:31). Apostolien teoissa vastaus on muotoiltu näin: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi (Apt 2:40). Vanginvartija Filippissä kysyi: "Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin? Hän sai vastaukseksi: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut" (Apt 16:30-31). Evankeliumin mukaan ihminen pelastuu vain uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Ne ihmiset, jotka uskovat eläneensä hyvin, tehneensä hyvää ja luottavat aikaansaannoksiinsa, ilman muuta kokevat, että Raamatun ensimmäinen vastaus on totuudellinen ja oikea. "Hyvän ihmisen tie Luojan luokse vie".

On kuitenkin monia, jotka ovat nähneet oman sisimpänsä syvän syntisyyden ja ovat vakuuttuneita siitä, että kaikki ovat syntiä tehneet (Room 3:23). He eivät uskalla eivätkä voi luottaa mihinkään heissä itsessään olevaan tai heidän itsensä tekemään. Heidän ainoa mahdollisuutensa on siinä, että heidät täysin armahdetaan, että he osaavat uskoa Jeesukseen Kristukseen ja ovat saaneet lahjaksi sen Jumalan vanhurskauden, jonka turvissa kestävät tuomiolla.(Room 3:22). Heidän ainoa mahdollisuutensa on siinä, että Jumala Kristuksen tähden pelastaa ja he ovat myös antaneet Kristuksen pelastaa heidät hukkumasta.

Vain uskosta vanhurskas pelastuu

Jumalan ilmoitus vakuuttaa, ettei ole yhtäkään vanhurskasta, ei ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan (Room 3:10, 12). Jokainen ihminen on syyllisenä ja suu tukittuna Jumalan edessä. Koko maailma on Jumalan kadotustuomion alaisena (Room 3:19).

Raamatun keskeisin sanoma on siinä, että ihmisen todellisesta tuomionalaisuudesta huolimatta Jumala julistaa vapautustuomion. Vapautustuomio on tarkoitettu kaikille (1 Joh 2:2; 2 Kor 5:19). Jumala ei tahdo, että kukaan hukkuu (2 Piet 3:9, KR38), vaan että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1 Tim 2:4).

Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta tuo Jumalan vapautustuomion jokaisen ihmisen vastaanotettavaksi. Tämän evankeliumin julistaminen kaikille kansoille ja kaikilla kielillä on lähetystyön valtava haaste. Jumalan evankeliumin kuuleminen ja sen vastaanottaminen johtaa ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen Kristusta kohtaan (Room 1:2, 5). Näin evankeliumi tuo pelastuksen kaikille, jotka uskovat (1:16). Suurin ihme yksityisen elämässä on se, että hän ottaa kuulemansa evankeliumin vastaan.

Tästä persoonallisesta uskon ja pelastuksen ihmeestä Pyhä Henki käyttää sanontaa TULLA USKOSTA VANHURSKAAKSI. Vain uskosta vanhurskaalla on rauha Jumalan kanssa ja rauha tuomion päivänä (Room 5:1). Vain uskosta vanhurskas perii iankaikkisen elämän. Sillä "vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17, KR38). Siksi tärkeintä ihmisen elämässä on, että hän on Jumalan edessä vanhurskas. Vain vanhurskas pelastuu!

Sana vanhurskas (vanhurskauttaa = hepr. saadaq, kreik. dikaioo) on kuulunut ja VT:n aikana oikeudelliseen sanastoon. Sillä on nimenomaan tarkoitettu tuomioistuimessa tapahtuvaa syyttömäksi julistamista.

Ilmaisua uskosta vanhurskas ei löydy kaikista UT:n kirjoista, vaikka jokaisen pääaiheena onkin ihmisen suhde Jumalaan ja ihmisen pelastuminen ja siis tuleminen uskosta vanhurskaaksi. Raamattu ei käytä vain yhtä sanaa tai sanontaa kuvatessaan ihmisen pelastumista.

Uskosta vanhurskaaksi tulemisen rinnalla käytetään sellaisia sanontoja kuin saada syntinsä anteeksi (Matt 9:2; Luuk 1:77; 7:47; 24:47, Apt 2:38; 13:38; 26:18; Room 4:7; Kol 1:14; 2:13), tulla Jeesuksen luo (Matt 11:28), lähteä seuraamaan Jeesusta (Matt 9:9), tulla mielenmuutokseen ja kääntyä (Mark 1:15; Apt 3:19; 11:21; 26:18), tulla uskoon (Apt 16:34; 1 Kor 3:5; Ef 1:13; 1 Tess 1:7), uudestisyntyä (Joh 3:7; Tiit 3:5; 1 Piet 1:3; 23), tulla Jumalan lapseksi (Joh 1:12; Room 8:16, 17; Gal 3:26; 4:6; 1 Joh 3:2), suostua sovintoon Jumalan kanssa ja ottaa vastaan Jumalan armo (2 Kor 5:20, 6:1), olla Jeesuksessa Kristuksessa (Ef 2:13).

Olla uskosta vanhurskas voidaan ilmaista myös puhumalla Jumalan hyväksymänä ja tuomion kestävänä olemisesta, yhteydestä Jumalaan ja Pyhän Hengen saamisesta. "Uskon vanhurskaus on sama asia kuin syntien anteeksiantamus ja sovinto Jumalan kanssa" (Tunnustuskirjat).

Mikään näistä sanonnoista ei kuitenkaan kattavammin pysty selvittämään armahdetun syntisen perussuhdetta elävään, iankaikkiseen Jumalaan kuin USKON VANHURSKAUS.

Uskon isän Aabrahamin koko elämä ja sisältö ilmaistaan Raamatussa sanomalla: "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1 Moos 15:6, KR38). Samoilla sanoilla voidaan ilmaista jokaisen kristitynkin koko elämän ja toivon sisältö.

Luterilaisen tunnustuksen piirissä on erityisesti käytetty tätä Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen keskeistä sanontaa kuvaamaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden syntymistä ja siinä pysymistä ja tämän suhteen keskeisimpiä luonteenpiirteitä. Sanoihin uskosta vanhurskaus sisältyy kaikki mitä tarkoitetaan ihmisen pelastumisella. Se on yleisnimitys nimenomaan silloin kun ihmisen pelastumista tarkastellaan Jumalan näkökulmasta.

Uskon vanhurskaudessa on Jumalan ilmoituksen pääsisältö. Ihmisen luominen, lunastaminen ja pyhitys täyttyy uskon vanhurskaudessa. Siinä on Uuden testamentin sanoman oikean ymmärtämisen avain. Sillä ilmaistaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin keskus ja polttopiste. Se kertoo siitä, mihin evankeliumin julistus pyrkii kuulijoittensa elämässä.

Sanalla vanhurskauttaminen ilmaistaan koko pelastustapahtumaa silloinkin, kun pelastustapahtuma halutaan luterilaisen ortodoksian ajan opettajien tavoin jaotella moniosaiseksi armonjärjestykseksi. Juuri uskon vanhurskaus muodostaa armojärjestyksen keskuksen ja kohokohdan. Kaikki, mikä ihmisessä tapahtuu ennen ja jälkeen vanhurskauttamisen tähtää ja palautuu siihen. Tämä helposti peittyy silloin, kun vanhurskauttamisesta tehdään johdonmukaisuuden vaatimuksen tähden vain yksi armonjärjestyksen osa.

Uskon vanhurskaudessa on kristillisen uskon sydän. Se on uskomme turvapaikka ja luja linna. Juuri se on aidon kristillisen elämän lähde. Se on kestävän rohkaisun ja lohdutuksen tuoja Jumalan lapsen elämään.

Katolisessa, ortodoksisessa ja reformoidussa kirkossa vanhurskauttaminen yksin uskosta ja yksin armosta ei ole samalla tavoin kirkon julistuksen ja toiminnan läpilyövä perussanoma kuten sen pitäisi olla tunnustukselle uskollisessa luterilaisessa kirkossa.

Uskon vanhurskaus ilmaisee hyvin Raamatun perussisällön. Jos uskon vanhurskauden sanoma lakkaa kaikumasta maailmassa, aito kristillinen usko sammuu. Tämän sanoman varassa todellinen Kristuksen seurakunta seisoo tai kaatuu. Juuri tätä sanomaa saatana enkeleineen vihaa silmittömästi eikä halua yhdenkään ihmisen kuulevan siitä ja vielä vähemmän ottavan sen vastaan ja elävän siitä.

Pohjimmaltaan uskonvanhurskaudessa on kysymys siitä pelastuuko ihminen Jumalan armosta vaiko omista ansioistaan. Juuri sanoma uskonvanhurskaudesta erottaa kristillisen uskon mitä terävimmin kaikista muista uskonnoista, joissa opetetaan ihmisen pelastuvan lopulta oman vanhurskautensa ja oman yrittämisensä varassa.

Mistä uskon vanhurskaudessa on kysymys?

Lähtökohtana on ihminen Jumalan tuomioistuimen edessä. Koskaan ihminen ei voi paeta tästä tilanteesta (Ps 139:7). Ajallisen elämänsä aikana moni pystyy unohtamaan tämän täysin.

Jokainen ihminen on Jumalan kasvojen edessä sisimpänsä syvintä myöten turmeltuneena ja pahana. Kaiken pahan alkulähteenä on ihmisen sydämessä asuva perisynti. Se on saastuttanut ihmisen koko olemuksen (Mark 7:20-22).

Syntien velkakirja on nyt avoimena taivaallisen Tuomarin edessä. Saatana ja laki syyttävät häntä synnistä. Ihminen ei voi millään itseänsä puolustaa eikä itse tehdä mitään syntinsä sovittamiseksi ja itsensä pelastamiseksi.

Jumalan ainosyntyinen Poika Jeesus Kristus on ristillä kuitenkin sovittanut Jumalan pyhän ja vaativan vanhurskauden, joka tuomitsee oikeudenmukaisesti ihmisen syylliseksi ja syntiensä rangaistuksena kadotuksen ansainneeksi. Kristuksen lain täyttäminen, sijaiskärsimys ja - hyvitys (satisfactio vicaria) ovat nyt syntisen ihmisen vanhurskaaksi julistamisen ainoa ja riittävä perusta. Yksin Kristuksen vanhurskaus voi peittää syntisen ihmisen Jumalan tuomiolta.

"Jos mielit lepyttää minut, älä tyrkytä minulle tekojasi äläkä ansioitasi, vaan usko Jeesukseen Kristukseen, minun ainosyntyiseen Poikaani, joka on syntynyt, kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut syntiesi tähden. Silloin minä otan sinut vastaan, julistan sinut vanhurskaaksi, enkä lue syyksesi sitä syntiä, mikä sinussa vielä on jäljellä" (Luther).

Kuunnellessaan evankeliumia Kristuksen sovitustyöstä ja vanhurskaudesta ihminen joka kerta kohtaa päästön ja vapautuksen sanan. Se tarjoaa hänelle lahjana vastaanotettavaksi iankaikkisen elämän ja autuuden. Se on Jumalan antama lupaus. Ihminen voi ja saa ottaa tämän sanan vastaan ja luottaa sen vakuutukseen.

Vastaanottaminen on mahdollista yksin uskossa (Room 3:28). " Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo" (Fil 3:9).

Vanhurskauttamisessa tapahtuu kahdenlainen "hyväksilukeminen" (imputatio). Kristuksen ansio luetaan syntiselle ansioksi ja syntisen armoa pyytävä usko luetaan hänelle vanhurskaudeksi, ei uskon itsensä tähden, vaan uskon vastaanottaman Kristuksen "vieraan vanhurskauden" tähden.

Vanhurskaus alkaa silloin, kun ihminen uskoo Jeesukseen. Mutta usko on heikko ja siksi se ei ole täydellinen ilman Jumalan vanhurskaaksilukemista. "Usko siis aloittaa vanhurskauden, mutta vanhurskaaksilukeminen tekee täydelliseksi sen Kristuksen päivään mennessä" (Luther). "Ja tämän saa aikaan tuo vanhurskaaksilukeminen sen uskon tähden, jolla olen alkanut omistaa Kristusta ja jonka tähden Jumala arvostelee vailinaisen vanhurskauden täydellisen vanhurskauden veroiseksi ja synnin ikäänkuin se ei olisi syntiä, vaikka se todellisuudessa on syntiä" (Luther).

"Sillä synti on todellakin minussa niin kauan kuin elän lihassa. Mutta nyt Kristus suojelee minua siipiensä varjossa niinkuin kana siipiensä alla (Matt 23:37) ja levittää verhokseni avarista avarimman, nimittäin syntien anteeksiantamuksen taivaan, ja sen alla minä olen turvallisena - se näet estää Jumalaa näkemästä niitä syntejä. jotka vielä ovat lihaani piintyneinä" (Luther). "Näin elämme Kristuksen lihan esiripun suojassa (Hepr 10:20). Hän on pilvenpatsaanamme päivin ja tulenpatsaanamme öin (2 Moos 13:21), jotta Jumala ei näkisi syntiämme" (Luther).

Vanhurskaaksi lukeminen tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella. Jumala lukee ihmisen hyväksi Kristuksen ansaitseman vanhurskauden ja peittää hänen syntinsä. Jeesuksen sovituksen ansio siirtyy ihmisen syntivelan maksuksi. Jumala julistaa todellisen syyllisen syyttömäksi.

Siksi uskon vanhurskaus on aina ihmiselle vierasta vanhurskautta siinä mielessä, ettei se ole hänen itsensä aikaansaamaa. Luettu vanhurskaus on kuin uhkapeliä. Se ei anna pelastusvarmuutta siksi, että ihmisessä itsessään tapahtuisi jotain havaittavaa uskon lisäksi. Hänen kokemuksissaan ja teoissaan ei ole mitään sellaista, johon hän voisi perustaa rauhan Jumalan kanssa. Siinä ihminen on yksin uskon eli sanaan tarttuvan luottamuksen varassa. Hänessä toteutuu jatkuvasti Jumalan teko ja ihme, jossa Jumala luo tyhjästä ja olemattomasta todellista (Room 4:17).

"Emme kelpaa Jumalalle minkään omamme varassa - emme sen, mitä teemme, emmekä sen, mitä olemme, sillä kaikki parhainkin omamme on tahrattua - vaan ainoastaan siitä syystä, että Jumala Kristuksen tähden ottaa meidät lapsikseen. Meillä ei ole rauhaa siksi, että olemuksessamme piilisi jumalallinen ydin, synniltä suojattu alue, vaan siksi, että lähellämme on hän, joka on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Hän on meidän rauhamme" (Eino Sormunen).

Uskon vanhurskaus on luettua vanhurskautta

Uskon vanhurskauden vastustusta herättävä ja monia loukkaava ydin on siinä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen (Room 4:5). Se on ihme. Jumalattomalla ei ole mitään edellytyksiä tulla julistetuksi Jumalan tuomion kestäväksi. Ihmisen sydämessä ja olemuksessa ei ole mitään, johon tämä vanhurskaaksi julistaminen voisi perustua. Uskokaan ei ole ihmisen aikaansaannosta eikä ansiota. Usko on se Jumalan vaikutus, jonka välityksellä ihminen ottaa lahjan vastaan. Se on kuin kerjäläisen tyhjä käsi.

Siksi on voitu sanoa: "Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (Juho Malkamäki).

Se merkitsee sitä, ettei meissä eikä teoissamme ole mitään, mikä voisi olla Jumalan vanhurskaaksi julistamisen ehto. Ei edes meissä asuva Kristus ja Pyhä Henki ole ehtona. On kysymys Jumalan omasta armollisesta asenteesta meihin, jotka olemme ja jäämme Jumalan pyhyyden edessä elämämme loppuun asti monella tavoin syntisiksi.

Perustava kysymys vanhurskauttamisessa on siinä peitetäänkö Jumalan vihan syynä ihmisessä oleva synti vai poistetaanko se? Kysymys voidaan myös muotoilla: Onko vanhurskauttaminen luettua eli forenssista vaiko vaikuttavaa eli efektiivistä?

Edellisessä Jumala lukee syntisen hyväksi Poikansa ansion, joka peittää hänen pahuutensa ja on hänen syntiensä anteeksiantamuksen perusta. Jälkimmäisessä Jumala tekee syntisen vaikuttavalla armollaan todellisesti pyhäksi, ainakin siinä määrin, että hänet voidaan alkavan reaalisen pyhittymisen perusteella hyväksyä Jumalan lapseksi.

Luettu vanhurskauttaminen ei perustu mihinkään ihmisessä valmiiksi olevaan eikä myöskään hänelle annettuun tai vuodatettuun hengelliseen, henkiseen tai ruumiilliseen ominaisuuteen. Yksin Kristuksen ansio puetaan syntisen ylle. Kristuksen ansion lukeminen syntisen hyväksi yksin riittää. Siinä on täydellinen evankeliumi. Ei tarvitaan mitään lisää ihmisen pelastumiseen.

Se mitä syntisessä tapahtuu tai mitä syntinen kokee tai ei koe ei ole edellytys vanhurskauttamiseen. Vanhurskauttaminen vapauttaa syntisen ihmisen tuomion alaisesta asemasta, orjasta Jumalan lapsen iloon ja vapauteen. Se ei muuta syntisen luontoa eikä olemusta. Uskon vanhurskaus ei ole ihmisen muuttumista. Siinä ei ole kysymys syntisen uudistumisesta ja jumalallistumisesta, vaan armahtamisesta. Se ei ole muutos ihmisen sisällä eikä paremmaksi tulemista.

Samalla kuitenkin kaikki Kristuksen oma tulee uskovan omaksi. Tapahtuu ns. autuaallinen vaihtokauppa. "Kristuksen oma tulee uskovan sielun omaksi ja kaikki sen oma Kristuksen omaksi. Kristuksella on kaikki aarteet ja autuus - ne ovat sielun omia. Sielua rasittavat kaikki paheet ja synnit - ne tulevat Kristuksen omiksi. - Kristus ottaa omikseen uskovan sielun synnit ja menettelee niin kuin hän itse olisi ne tehnyt. Niin synnit hukkuvat ja uppoavat häneen" (Luther).

Ratkaisevinta on se, mitä Jumala näkee, ajattelee ja julistaa jokaisesta ihmisestä. Me sen sijaan olemme kiinnostuneita siitä, mitä itse koemme sydämessämme, mitä Jumala vaikuttaa, tekee ja saa aikaan meissä.

Jumalan ja ihmisen välinen suhde ja yhteys Raamatun käyttämän keskeimmän vertauskuvan - metaforan - perusteella on oikeussuhde eikä niinkuin itse haluaisimme olemissuhde. Me haluamme olla ja tulla Jumalan kaltaisiksi, olemukseltamme yhdeksi Jumalan kanssa (1 Moos 3:5). Haluamme olla osallisia Jumalan olemuksesta ja luonnosta. Emme halua tyytyä siihen, että olemme vain ihmisiä ja luomattoman Jumalan ja luodun ihmisen välinen olemusero on ehdoton.

Raamatun mukaan Jumalan suhde ihmiseen on hänen suosiollisuuttaan, armoaan, rakkauttaan. Se perustuu yksin siihen, mitä Jumala on ja mitä on hänen sydämessään ja miten hän tuntee meidät. Se ei perustu siihen mitä ihminen on ja tekee tai millaiseksi ihminen on muuttunut ja muuttuu. Me sen sijaan haluaisimme kokea Jumalan voimana, joka vaikuttaa ja muuttaa käsin kosketeltavalla tavalla meidät paremmiksi ihmisiksi ja olemukseltamme yhä enemmän Jumalan mielen mukaiseksi.

Meidän ja Jumalan välisen suhteen syvin ongelma tässä ajassa on muuttumattoman ja korjaantumattoman syntiturmeluksemme aiheuttama Jumalan viha ja sen seurauksena oma tuomionalaisuutemme. Me itse taas näemme, että syvin ja todellisin ongelmamme on voimattomuutemme ja näkyvät synnin ilmaukset, jotka ahdistavat meitä.

Uskosta vanhurskaaksi tullut ja pelastettu ihminen elää edelleen syntisessä olemuksessaan ja tilassaan. Siksi kaikki mitä hän kokee, tuntee, ajattelee ja tekee on moni tavoin hänessä asuvan synnin läpäisemää, hapattamaa. Myös hänen jaloimmat ja parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa ovat tällä tavoin aina vajavaisia, jopa kyseenalaisia. Pelastettuna olemisen varmuus perustuu yksin siihen, että Jumala katsoo uskovaa ihmistä armossaan ja peittää hänen syntinsä joka hetki Kristuksen vanhurskaudella. Syntiä Jumala ei ota pois ihmisestä tässä ajassa. Hän peittää Kristukseen uskovan synnin.

Vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen välinen ero

Uskonpuhdistuksen ajoista lähtien näiden kahden vanhurskauttamisen välinen suhde ja ero on ollut keskustelun aiheena. Kysymys on ollut siitä riittääkö Jumalan edessä pelastumiseen yksin uskossa ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus vai onko vanhurskauden vaikutettava ihmisessä muutos, jotta se olisi todellinen.

"Augustinukselle merkitsee vanhurskauttaminen vanhurskaaksi tekemistä armon kautta. Lutherille taas, aivan aito paavalilaiseen tapaan vanhurskaaksi julistamista. Augustinukselle oli armo aivankuin lääke, joka vähitellen paransi syntisen sulasta armosta. Lutherille se oli Jumalan tuomiotoimi, jossa hän Kristuksen uhrikuoleman perusteella julisti syntisen vanhurskaaksi. Tässä on suuri ero. Katolinen kirkko kantaa tänä päivänä leimaa Augustinuksen vanhurskauttamisopista. Luterilaisen kirkon pitäisi jyrkästi poiketa tästä ja julistaa selvästi ja kirkkaasti vanhurskauttamista Jumalan tuomiotekona eli ns. forenssista vanhurskauttamista" (Urho Muroma, Herää Valvomaan 1956, s. 291).

"Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (Room. 3:21 ss; Room. 4:5)" (Tunnustuskirjat).

"Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perustella (Tunnustuskirjat).

Tähän on hyvä verrata katolisen kirkon Trenton kirkolliskokouksen julistusta: "Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan" (Luku 7, s.34). "Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu" (kohta 9, s.45). "Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu." (kohta11). "Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu" (kohta 12).

Juuri näitä katolisen kirkon lisäyksiä vastaan uskonpuhdistuksen aikana muotoiltiin yksin lauselmat: yksin Raamattu, yksin armo, yksin Kristus, yksin usko.

Luterilainen ja katolinen pelastusoppi pähkinänkuoressa:

Armolla katoliset tarkoittavat sydämeen vuodatettua vaikutusta, luterilaiset Jumalan mielenlaatua ihmistä kohtaan.

Uskolla katoliset tarkoittavat hyvettä, luterilaiset vanhurskauttamisen vastaanottavaa välinettä.

Vanhurskauttamisella katoliset tarkoittavat ihmisen luonnon muuttumista, luterilaiset ihmisen aseman muutosta, katolilaisille se on uudistusprosessi, luterilaisille autuas vaihtokauppa.

USKON SYNTYMINEN IHMISESSÄ
Pyhä Henki luo uskosta vanhurskaaksi tulleen Jumalan kansan

Vanhurskauttamisen yhteyteen on liitetty selvittävänä selventävänä sanana ja sen toteutumisen edellytyksenä ihmisessä sana usko. Vanhurskauttaminen, ihmisen tulo vanhurskaaksi ja elämä vanhurskaana on sidoksissa ihmisen uskoon.

Jumalan, Isän luomistyö ja Jeesuksen, Pojan lunastustyö tapahtui ihmisistä riippumatta, ulkopuolellamme, mutta meidän hyväksemme. Pyhä Henki on ollut mukana sekä luomisessa että lunastuksessa. Hänen erityinen tehtävänsä on kuitenkin vihkiä ihmiset Jumalalle ja luoda tähän maailmaan uskosta vanhurskaaksi tullut Jumalan kansa. Pyhä Hengen toiminta ihmisessä on Isän luomistyön ja Pojan lunastustyön eläväksi tekemistä. Koko ihmisen elämä on luomisen varassa. Sitä ei tarvitse todellisuutena tehdä eläväksi ihmiselle. Luomisen eläväksi tekeminen on sitä, että ihminen kiittää ja kunnioittaa Jumalaa, joka on antanut hänelle elämän lahjan tässä maailmassa. Pojan lunastustyön Pyhä Henki tekee eläväksi yhdistämällä syntiin langenneen ihmisen Kristuksen lunastustyön osallisuuteen. Näin Pyhän Hengen eläväksi tekeminen on sama kuin uskon syntyminen ihmisen sydämessä.

Sana synnyttää uskon.

Pyhä Henki käyttää tässä työssään kuultua, luettua ja näkyvää Sanaa (= kaste ja ehtoollinen) (Mark 16:15-16). Sanan avulla Pyhä Henki luo yhteyden ihmisen ja Jumalan välille (Room 10:17). Sana tulee Jumalalta ihmisen luo ja johtaa hänet Jumalan luo. Kun haudassa oleva Lasarus kuuli Jeesuksen äänen, hän tuli ulos haudasta. Sanassa vaikuttava voima on Pyhä Henki, joka herättää hengellisesti kuolleen.

Jumala tekee sanallaan ja Hengellään aloitteen ihmisen kääntymiseksi ja uskon syntymiseksi. Siksi nimitämme Jumalan sanaa armonvälineeksi. Siinä julistetaan ja välitetään itse Kristus ja hänen vanhurskautensa.

Jotta ihminen voisi pelastua hänen on oltava Raamatun sanan vaikutuspiirissä. Ilman sanaa ei ole siis mitään pelastusta (Room 10:14-15). Jumalan kohtaaminen on hänen puhuttelemakseen joutumista. Jumalan vastauksen muoto ihmisen hätään on sana. Sanassa on myös vastauksen sisältö. Hän sitoo lohdutuksen sanaansa. Sanassa on valo meidän ahdistuksemme pimeyteen. Olemme yhteydessä Jumalaan suostumalla, taipumalla, tyytymällä hänen sanaansa. Elämän kohtalomme ovat sitä mitä ne ovat.

Julistamme evankeliumia Jeesuksen vanhurskaudesta kaikessa maailmassa (Matt 24:24). Odotamme ja rukoilemme, että ihmiset kaikkialla, missä evankeliumia julistetaan henkilökohtaisesti kääntyvän Kristuksen puoleen ja sydämestään uskovan häneen (Apt 15:7; 19:8; 21:20).

Jos ihminen kuultuaan evankeliumin (Room 10:14) ei käänny eikä ota sitä vastaan, hän hukkuu syntiensä tähden iankaikkiseen kadotukseen (Joh 3:16; Mark 16:16; Fil 3:18-19).

Vastuumme on siinä, että mahdollisimman moni meidän sukupolvemme ihminen kuulisi edes kerran elämässään evankeliumin Kristuksesta ja iloitsemme enkelien kanssa yhdestäkin, joka ottaa evankeliumin vastaan (Luuk 15:10).

Miten Pyhä Hengen työtä vastustavasta ihmisestä tulee avautuva, taipuva

Ihminen on perisyntisyytensä tähden kaikessa Jumalaa vastustava (Ef 2:1-3). Hänestä uskon vanhurskaus on täysin mieletön asia. Se ei kiinnosta häntä eikä hän halua ymmärtää siitä mitään.

Siksi on käsittämätön ihme, että joku ihminen järkensä ja tunteittensa vastaväitteistä huolimatta avautuu Herran sanalle ja ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen syntiensä sovittajana ja luottaa, että hän on nyt uskosta vanhurskas.

Avautuminen Jumalan sanalle ja sen vastaanottaminen on iankaikkisuuden kannalta ihmiselämän suurin ihme. Sen rinnalla kaikki muut ihmeet ovat merkityksettömiä, olipa kyseessä vaikkapa kuolettavasti syöpäsairaan parantuminen, halvatun nouseminen tai kuolleeksi todetun palaaminen elämään.

"Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta" (Luther).

Jumalan valinta

Pyhän Hengen pelastavan työn takana on Jumalan edeltämäärääminen ja valinta (Room 8:30; Ef 1:4). Vaikka pyrimme tavalla tai toisella julistamaan "jokaiselle ihmiselle" (Kol 1:28), niin palvelutehtävänämme on löytää ne "harvat" (Matt 7:14) "edeltämäärätyt ja valitut" ja auttaa heitä yhteyteen Herran kanssa (2 Tess 2:13). Tämän hyväksyminen vapauttaa evankeliumin julistajan ahdistumasta siitä, että hän näkee kuinka harvat kuulevat evankeliumia ja kuinka vielä harvemmat ottavat evankeliumin vastaan.

Raamattu opettaa, että Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja tulevan tuntemaan totuuden (1 Tim 2:4). Yksikään ihminen ei voi siis sanoa, ettei Jumala ole valinnut häntä pelastukseen.

Mitä tapahtuu ihmisessä, jonka sydämessä usko syntyy?

Miten käytännössä Jumalan pelastava työ toteutuu yksityisen ihmisen kohdalla? Erään vastauksen löydämme UT:sta: "Jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut. Ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut. Mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut" (Room 8:30).

Ensimmäisenä on sekä Jumalan edeltämäärääminen että hänen kutsunsa. Kummankana kohdalla ihminen itse ei ole voinut tehdä mitään. Ne ovat Jumalan alotteita hänen kohdallaan. Jumala kutsuu ihmistä sanansa kautta, hän valaisee syntisen omaatuntoa ja niin syntinen kääntyy. Hän ottaa uskossa vastaan Jeesuksen ja lahjavanhurskauden. Näin hän tulee uskosta vanhurskaaksi. Tullessaan uskosta vanhurskaaksi ihminen aina myös uudestisyntyy. Hänen ja Jeesuksen Kristuksen välillä syntyy läheinen sydämen yhteys. Uskova kokee monella tavoin uudistumista elämässään. Hän kilvoittelee säilyttääkseen uskon elämänsä loppuun asti ja tätä kutsumme pyhitykseksi. Lopulta Jumala kirkastaa hänet Kristuksen kaltaiseksi ajan rajan tuolla puolen.

Ihminen ei pysty omilla voimillaan tulemaan Jeesuksen pelastavan työn osallisuuteen. Pyhä Henki kutsuu, hän valaisee ja hän yhdistää Jeesukseen. Siksi emme voi laatia myöskään kaavaa ja vaatia, että todellisen uskoontulon täytyy jokaisen ihmisen kohdalla tapahtua määrätyllä tavalla. Joka kerta uskoontulo on ainutkertainen ja ainutlaatuinen ihme. Ihmisen uskoontulossa on jotain salattua.

Herääminen

Paavali tiesi, että hänen julistaman evankeliumi saavutti tarkoituksensa vasta silloin, kun jonkun silmät avautuivat ja tämä kääntyi pimeydestä valkeuteen, saatanan vallasta Jumalan tykö ja uskomalla Jeesukseen sai synnit anteeksi (Apt 26:17-18).

Tässä mainitaan kolme tärkeää tapahtumaa ihmisen sisimmässä:

1. Silmien avautuminen eli herääminen.

2. Kääntyminen.

3. Usko Jeesukseen.

Kaikki nämä kolme asiaa sisältyvät käytännössä uskosta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen. Näillä sanoilla halutaan kuvata sekä sitä, miten ihminen ensimmäistä kertaa pääsee Kristuksen yhteyteen että sitä, mitä hän tarvitsee elämänsä jokaisena päivänä. Uskovan koko elämä on jatkuvaa heräämistä, kääntymistä ja uskoa. Voidaan puhua perusparannuksesta ja jokapäiväisestä parannuksesta.

Jumala kutsuu ja valaisee sanallaan ihmistä. Aloite on Jumalan. Hän huutaa: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon" (Joh 7:37). Joidenkin kohdalla isän ja äidin esirukous on ollut Jumalan kutsu. Moni on tullut tietoiseksi Jumalan kutsusta vasta elämänkohtaloittensa välityksellä ja kärsimysten kohdatessa. Joidenkin kohdalla taas läheisen ystävän uskoontulo on pysähdyttänyt miettimään elämän tarkoitusta ja Jumalan todellisuutta.

Jumalan kutsun tajuamista nimitetään heräämiseksi (Ef 5:14; Room 13:11; Ilm 3:2). Ihminen kokee, että Jumala puhuttelee juuri häntä. Hän tuntee piston sydämessään (Apt 2:37; 2 Sam 12:1-13). Hänen silmänsä avautuvat ja hän näkee monet asiat aivan uudessa valossa (Apt 16:29-30,14). Pyhä Henki avaa ihmisen mielen niin, että hän alkaa ymmärtää, mistä Raamatussa oikein on kysymys (Luuk 24:45). Asioiden tärkeysjärjestys alkaa muuttua (Luuk 12:18-21).

Ihmisen herääminen on yhtä suuri ihme kuin se, että Jumala loi maailman tyhjästä. Ilman Jumalan ihmettä emme pysty sisimmässämme asuvan synnin vallan tähden tajumaan Jumalan kutsua.

Heräämisen varsinainen tarkoitus toteutuu kuitenkin vasta silloin, kun ihminen alkaa nähdä, ettei hän ei olekaan niin hyvä kuin oli kuvitellut ja tajuaa, ettei hän selviä omilla voimillaan ja mahdollisuuksillaan. Se synnyttää sydämessä katumuksen tuskaa.

Todellinen synnintunto on usein seurausta vasta pitkäaikaisesta Jumalan sanan kuulemisesta (Joh 16:8). Emme voi asettaa sitä ehdoksi etsiville ihmisille. Jokainen kristitty tarvitsee uusiutuvaa heräämistä (Ilm 3:2).

"Katso, sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin sinua sieltä. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi. Mutta sinä kutsuit, sinä huusit ja sinä mursit minun korvieni salvat. Sinä leimahdit, sinä loistit ja karkotit usvat minun silmistäni. Sinä lähetit minulle tuoksusi, minä vedin sitä keuhkoihini ja rintani huokuu nyt sinulle" (Augustinus).

Kääntyminen

Ihminen voi hyljätä Jumalan kutsun (vrt. Matt 22:3-10; Luuk 13:34). Hänestä kutsu tuntui saippuakuplalta, joka särkyi heti, kun puhujan synnyttymä tunnevaikutus lakkasi tai kun ahdistus ja kärsimys elämässä katosi.

Voiko ihminen valita vapaasti? Voiko hän tehdä milloin haluaa ratkaisun? Riippuuko pelastuminen ihmisen omasta valinnasta? Kaikkivaltiaan Jumalan toiminnan ja ihmisen suostumisen välistä suhdetta tuskin koskaan pystytään järjenmukaisesti ratkaisemaan. Siihen jää aina jännitys.

Jeesus kutsuu sanansa kautta sillä tavoin, että ihminen kokee ikäänkuin kaikki riippuisi hänestä. : Minun on nyt tietoisesti otettava vastaan Jumalan tarjoama sana (1 Tess 1:6; 2:13; Ilm 3:20). Jumalan sana vaikuttaa kuulijoissa (Kuitenkin Jumala on se, joka vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi (Fil 2:13).

Tästä lahjan vastaanottamisesta käytetään myös sanaa kääntyminen. Kääntymisen syynä lopulta on vain kaksi vaikuttajaa: Pyhä Henki ja Jumalan sana. Näin siksi, että lankeemuksen tähden jokaisen ihmisen kaikki sielunkyvyt hengellisissä asioissa ovat täysin vääristyneet. Hänen tahtonsa on taipumaton todelliseen hyvään, mutta aina halukas pahaan.

Kääntymisessä ihminen alkaa irtaantua entisestä elämännäkemyksestään ja suuntaa mielensä Raamatun ilmoittamaan Jumalaa kohden. Tessalonikissa kääntyneistä Paavali kirjoittaa: "Te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa" (1 Tess 1:9(

Miksi yksi kääntyy toinen ei?

Miksi joku kuulee ja ottaa sanan vastaan ja toinen taas ei ota (Apt 28:23-24)? Tämä jää salaisuudeksi. Sen vain tiedämme, ettei Jumala ole ennakolta ketään määrännyt kadotukseen (2 Piet 3:9), vaan sinne joutuminen on ihmisen oma syy. Sen myös tiedämme, että Jumala toimii käyttämällä kutsunsa välineenä armonvälikappaleita - luettua tai kuultua tai nähtyä sanaa. Näitä ihminen voi aina vastustaa. Ihmisellä on siis tässä asiassa henkilökohtainen vastuunsa. Siksi ihmistä on kehotettava käyttämään armonvälineitä ja kutsuttava mielenmuutokseen.

Joka tapauksessa Jeesuksen kutsu sisältää SUUREN VASTUUN: "Kaikki mahdollisuudet ovat nyt avoimina. Kutsun saanut voi tulla nyt uskoon. Mutta hän voi myös torjua kutsun, tukahduttaa sisäisen tunteensa. Mitä ihmisen on nyt tehtävä? Hänen on tartuttava Raamattuun. Emme löydä Jumalaa mistä tahansa, vaan vain hänen omasta sanastaan. Elämykset eivät ole nyt ratkaisevia vaan Sanan kuuleminen. Kun ihminen kuulee sanaa, hän alkaa nähdä monia asioita toisenlaisena kuin tähän asti. Hän huomaa omasta elämästään asioita, joiden pitäisi olla toisin. Omatunto alkaa syyttää. Mutta ainakin vähitellen hän huomaa, ettei hän pysty muuttaman itseään paremmaksi. Hän joutuu täydelliseen vararikkoon itseensä nähden. Hän ei pysty parantamaan itseään, tulemaan toisenlaiseksi" (Bo Giertz).

Mitä on todellinen kääntyminen?

Uudessa testamentissa kuvataan kääntymistä kahdella sanalla metanoia (mielen tai ajattelutavan muuttaminen, kuvaa lähinnä sitä mistä käännymme) ja epistrefein (kääntymistä johonkin muuhun, mihin käännymme) (hb. teschuba, schub = kääntyä) (Apt 3:29; 26:20). Kääntymisessä ei ole kysymys siitä, että ihminen alkaa parantaa itseään. Saatana käskee odottaa, kunnes tulet hurskaammaksi ja puhtaammaksi.

Todellinen kääntyminen on nimenomaan sen huomaamista, etten pysty parantamaan itseäni vaan että on vain kerjättävä armoa.

Jumalan pyhä laki on vienyt ihmisen synnintuntoon ja ihminen tajuaa, ettei hän itsessään ole mitään eikä voi itse pelastaa itseään hukkumasta. Oikea kääntyminen siis opettaa meitä tuntemaan synnin: meistä ei ole mihinkään, olemme läpikohtaisin kelvottomia, meistä täytyy tulla kokonaan uusia, eri ihmisiä.

Ainoaksi ihmisen mahdollisuudeksi jää nyt Jeesus ja hänen armonsa. Se onkin kääntymisen sisältö. Sensijaan se, mitä ihminen tekee ja kokee kääntymisessä on toissijaista ja niistä ei tule tehdä kaavaa ja vaatimusta.

Katumus

Kääntymiseen liittyy myös katumusta. Katumus ei ole jotain, jolla ansaitaan Jumalan armo, vaan sen tajuamista, ettei ihminen itsessään ole mitään, että hän on kokonaan syntinen (Room 7:18). Monen kristityn kohdalla kestää kuitenkin kauan ennenkuin hän ymmärtää tällä tavoin kääntymisen sisällön.

Oikeaa kääntymistä voimme kuvata seuraavasti: "Ennen ihmisen perusasenteena oli, että hänen oli tultava Jumalan eteen synnittömänä. Nyt hänen perusasenteensa on, että hänen on tultava ja hän saa tulla Jumalan eteen syntisenä (Matt 11:28). Ennen se, mitä laki sanoi ja vaati, oli ratkaiseva este Jumalan luokse tulemiselle. Ihmisen täytyi muka ensin muuttua, tulla arvolliseksi ja ansioitua tavalla tai toisella. Nyt lain vaatimus ajaa häntä kääntymään Jeesuksen Kristuksen puoleen, koska tämä on ostanut hänet vapaaksi lain kirouksesta (Gal 3:13). Siksi ihminen tulee nyt Kristuksen luokse etsimättä itsestään minkäänlaisia ansioita ja hyviä ominaisuuksia" (Axel Valen-Sendstad).

Taivaallinen Isä odottaa, että herätetty ihminen kääntyy hänen puoleensa ja tunnustaa hänelle syntinsä. Herätetty ihminen pyytää niitä Kristuksen tähden anteeksi ja anoo voimaa luopua niistä. Voimme myös sanoa, että kääntyminen on sitä, että evankeliumi Jeesuksesta otetaan uskossa vastaan (Joh 1:12).

Ripittäytyminen ja neuvoja etsijöille

Monet ovat uskaltaneet ajatella kääntyneensä vasta silloin, kun ovat keskustelleet kahden kesken sielunhoitajan kanssa ja ovat kertoneet synneistään, jotka ovat painaneet. Annettu synninpäästö on rohkaissut uskomaan, että juuri minullekin kuuluu anteeksiantamus ja sen mukana iankaikkinen elämä ja autuus.

Kyseleviä ihmisiä neuvottaessa voi olla avuksi rukous:

(1) Herra Jeesus, tunnustan olevani syntinen ihminen. Olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin. Olen murheellinen syntieni tähden, kadun niitä ja haluan sanoutua niistä irti.

(2) Uskon, että sinä kuolit puolestani, kannoit minun syntini omassa ruumissasi. Kiitän sinua suuresta rakkaudestasi.

(3) Nyt avaan sydämeni oven. Tule sisään, Herra Jeesus (Ilm 3:20). Tule omaksi Vapahtajakseni ja puhdista minut. Tule Herrakseni ja Mestarikseni ja ota minut hallintaasi. Minä haluan palvella sinua yhdessä muiden kristittyjen kanssa koko elämäni ja rukoilen, että sinä annat minulle siihen voimaa.

Usko Jeesukseen

Usko on kristillisyyden keskeisin sana, kun katselemme pelastumista ihmisen puolelta. Pelastumme YKSIN USKOSTA. Yksin Raamatun perustalla olemme kohdanneet Jumalan armon. Yksin armosta olemme kuulleet evankeliumin Jeesuksesta ja meille on selvinnyt, että pelastus on yksin Jeesuksessa ja hänen vanhurskaudessaan. Nyt kaikki on valmiina ja yksin uskolla otamme pelastuksen vastaan.

Sanalla usko kuvataan todellista Jumalan tuntemista ja ihmisen yhteyttä häneen. Se on vakuuttuneisuutta siitä, että evankeliumin lupaus syntien anteeksiantamuksesta kuuluu juuri minulle.

Kristillisessä uskossa on tietoa. Siinä on tietoa evankeliumin sisällöstä. Tieto on saatu Raamatun sanasta. "Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanasta" (Room 10:17). Pelkkä kuuleminen ja tietäminen ei vielä ole pelastavaa uskoa. Se voi olla vasta totenapitävää, historiallista uskoa tai "aivouskoa" (vrt. Jaak 2:19). Jumalattomilla ja Saatanallakin on historiallinen tieto. Ilman Raamatusta saatua tietoa usko voi olla melkein mitä vain kuten vaihtelevia ajatuksia ja tunnetiloja.

Oikeassa uskossa on suostumista, tahdon myöntymistä saatuun tietoon.

Ennenkaikkea usko on luonteeltaan sydämen luottamusta, turvautumista Jumalan armoon Kristuksessa. Luottamuksessa evankeliumin sanaan on kristillisen uskon varsinainen olemus, koska se tuo ihmiselle Kristuksen armon.

Usko on kärsivällistä tarttumista Raamatuin sanan armon lupauksiin Se synny, ellei Jumalan Henki uudista ja valaise sydämiämme. Usko on luottamusta Kristuksessa luvattuun Jumalan laupeuteen ja tällöin mikään hyvä tai paha tekomme ei muuta Jumalan laupeutta meitä kohtaan.

"Sinä et saa tehdä muuta tekoa Jumalalle kuin uskoa, että Kristus tekee tekonsa sinun puolestasi ja asettaa ne Jumalan eteen. Jotta uskosi pysyisi puhtaana, älä tee muuta kuin pysy hiljaa, anna hänen tehdä hyvää ja vastaanottaa Kristuksen teot sekä anna Kristuksen harjoittaa rakkautta sinussa" (Luther).

On tärkeää osata erottaa se, mihin usko suuntautuu siitä millä tavallla ihminen kokee oman uskonsa.

Kristillisessä uskossa on tärkeintä, että usko kohdistuu, ojentuu kuten avuton ja heikko käsi oikeaan suuntaan, yksin Kristukseen. Ratkaisevaa ei ole kuinka voimakas ja varma tämä suuntautuminen on. Kipinäinenkin uskoa riittää ja heikko avuksihuutaminen pelastaa (Room 10:13). "Kun huudat Jumalaa avuksi Jumalana, ole huoletta, sinua kuullaan" (Augustinus).

Usko on lahjan vastaanottamisen väline

Usko on nimenomaan vain vastaanottamisen väline. Se on kuin tyhjä kerjäläisen käsi, joka ojentuu ottamaan vastaan kuninkaan lahjan. Siksi usko ei ole ihmisen teko eikä ansio, se ei ole ihmisen laadun merkki. Uskoa on myös verrattu silmään, joka näkee kaiken paitsi ei itseään.

Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luokseen, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämen halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme.

Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.

Usko syntyy sanasta

Jumalan Pyhä Henki synnyttää ihmisessä uskon evankeliumin uudestiluovan sanan kautta. Usko ei ole ihmisen oma teko tai ponnistus. Se ei perustu inhimilliseen kokemukseen ja harkintaan. Uskon vaikuttaa Jumala ja sen seurauksena ihminen osaa luottaa siihen, mitä Jeesus on tehnyt hänen puolestaan. Siksi usko on varmuutta siitä, että evankeliumin lupaus syntien anteeksiantamuksesta kuuluu juuri minulle, syyllisyydeni painamalle ihmiselle.

Et saa uskoa ennenkuin sinulla on Jumalan sana etkä sitä enempää. Uskon olemus ja luonne näet on sellainen, että se perustuu ja pysyy Jumalan sanassa. Siellä missä ei ole Jumalan sanaa ei voi eikä saakaan olla mitään uskoa. Hän ei ole milloinkaan vaatinut uskomaan mitään tekoaan ilman sanaa .

Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi. (Tunnustuskirjat, 491)

Niin ei siis ole muuta tietä tai tapaa tullaksesi uskoon, kuin että kuulet evankeliumin sanaa, opiskelet ja tutkit sitä.

Uudestisyntyminen

Mitä ihmisessä tapahtuu silloin, kun hän tulee uskosta vanhurskaaksi? Hän on tullut silloin UT:n sanoilla sanottuna uskoon (Apt 15:7; 21:20; 19:18). Kristuksen vieraan vanhurskauden myötä ihmisen olemukseen ja elämään tulee jotain uutta. Häneen syntyy uusi ihminen. Hän saa uskossa elää nyt yhdistyneenä Kristuksen vanhurskauteen ja pyhyyteen. Aarre tulee saviastiaan (2 Kor 4:7). Ihminen syntyy uudesti ylhäältä (Joh 3:3,7). UT:ssa käytetään harvoin ilmaisua uudestisyntyminen (Joh 3:3,7; 1 Piet 1:23; 1 Joh 2:29; Tiit 3:5; Matt 19:28).

Uudestisyntyminen ei ole ihmisen teko tai suoritus. Eihän ihminen voi vanhana mennä äitinsä kohtuun ja syntyä jälleen (Joh 3:4). Siksi se on ihme ja salaisuus. Se on Jumalan luomisteko, joka ei tarkoita ihmisen fyysistä olemusta, vaan merkitsee uuden yhteyden ja suhteen syntymistä Jumalan ja ihmisen välillä. Uskovasta ihmisestä on nyt tullut Jumalan lapsi. Jumalan armotekona uudestisyntyminen on evankeliumia. Emme voi vaatia ihmistä syntymään uudesti.

Uskosta vanhurskaaksi tullut saa elämäänsä ihmeellisen lahjan. Kristus itse Pyhässä Hengessä tulee asumaan hänen sisimpäänsä, sydämeensä, Kristus meissä = Christus in nobis (Ilm 3:20; Ef:3:17; Gal 2:20). Pyhä Henki asuu uskovassa (Room 8:9; 2 Tim 1:14). Jeesus Kristus on aina läsnä uskovan elämässä (Matt 28:20).

Uudestisyntymiseen liittyy kuitenkin myös uudestiluominen. Jumala tekee ihmisen uudeksi luomukseksi (Gal 6:15; Ef 4:24). Nyt ihminen saa uuden arvostelukyvyn, mielen ja uusia mielenliikeitä. "Sillä kun sydän saa uuden valon, uuden arvostelukyvyn ja uusia mielenliikkeitä evankeliumin kautta, uudistuvat uskoisetkin aistit: korvat haluavat kuulla Jumalan sanaa...Suu ja kieli eivät kersku enää teoistaan, vanhurskaudestaan ...vaan he julistavat riemuiten yksin Jumalan Kristuksessa osoittamaa laupeutta. Nämä muutokset eivät ole, se sanottakoon, pelkkiä sanoja, vaan todellisia muutoksia, jotka tuovat mukanaan uuden mielen, uuden tahdon, uusia aisteja ja toimintoja, ulottuen myös lihaan, niin että silmät, korvat, suu ja kieli eivät ainoastaan näe, kuule ja puhu toisin kuin ennen, vaan itse mielikin haluaa noudattaa uusia asioita" (Luther).

Näkyvä merkki uudestisyntyneestä ihmisestä on, että hän haluaa mielellään kuunnella julistusta Kristuksesta ja puhuu, kiittää, ylistää ja tunnustaa häntä. Uudestisyntyminen koskettaa myös ihmisen tahtoa ja siksi uudestisyntyneen tahtoon voi myönteisessä mielessä vedota.

Samaan aikaan meidän on nöyrästi myönnettävä, että tämä uudistus on vasta aivan alullaan. Emme voi tulkita uudestisyntymistä ja Paavalin opetusta 2 Kor 5:17 niin, että vanha syntinen olemus on uskovassa kadonnut ja uusi ja puhdas minuus on tullut tilalle. Uskovaan tulee uusi ihminen ja kuitenkin se uusi on koko ajan Kristuksen vierasta vanhurskautta. Vanha on itsepäisesti koko ajan uuden rinnalla. Kristuksen vanhurskaus ei muutu omaksi minäksemme. Uusi ihminen ei ole koskaan silmin nähtävä ja käsin kosketeltava olento. Uskova ei voi kaivaa sisimmästään esille jotain taivaallista, jonka hän on sinne saanut. Se uusi, mitä uskova löytää itsestään on lopulta aina vain yksin Kristus, ei hänen omat kokemuksensa ja oma muuttumisensa.

Mitä syvemmin uskova oppii tuntemaan omaa sisintään, sitä selvemmin hän näkee oman pohjattoman turmelluksensa. Itseään kaivamalla hän löytää vain vanhan ihmisensä. Uudestisyntyminen ei tee hänestä itseriittoisaa uskovaa, joka tulee toimeen sen pohjalta, mitä hänessä on nyt tapahtunut ja mitä hän on. Hän elää vain vieraasta, s.o. Kristuksen vanhurskaudesta.

Luterilaisessa kirkossa opetetaan hyvin yleisesti, että ihminen uudestisyntyy jo lapsikasteessa. Mutta moni luopuu kasteessaan saamasta lahjasta. Hänestä tulee hengellisesti kuollut, entinen uskova. Nyt hänen on uudelleen käännytävä Kristuksen puoleen, saatava kaikki syntinsä anteeksi ja uudelleen alettava uskomaan siihen ihmeeseen, että hän on heikkouksistaan huolimatta Kristuksen tähden vanhurskas.

Tuomioistuimen edessä sielunsa syvyyksissä Jumalaa vihaava kapinoitsija, on hiljaa ja vain kuuntelee.