Syyskuu

SYYSKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. Room. 5:8.

Apostoli sanoo, että Jumala »tuo ilmi rakkautensa» so. selittää ja osoittaa sen koko maailmalle niin varmana ja ilmeisenä, että kukaan selvästi ajatteleva ihminen ei voi sitä epäillä. (Luther) joka muuten epäilisikin Jumalan rakkautta, jota kauhistaisi tieto siitä, että Jumala vihaa syntiä, ruvennee sentään tämän todistuksen kuullessaan aavistamaan, millainen on Jumalan mielenlaatu. Vaikka Jumala pyhyydessään vihaakin syntiä, niin hän sydämessään sentään tuntee rajatonta rakkautta ja armahtavaisuutta syntisiä kohtaan.

Sitä emme muuten olisi edes voineet ajatella, ellei Jumala olisi meille näin selvästi ilmaissut. Siinä Jumala tuo rakkautensa ilmi meitä kohtaan. Samoin myös Kristus esittää tämän todistuksen, kun hän tahtoo osoittaa Isänsä rakkautta meitä kohtaan: »Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa.» Samaa Johanneskin todistaa: »Siitä me tunnemme Jumalan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme», ja myös: »Siinä tuli Jumalan rakkaus meille ilmi, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, jotta me eläisimme hänen kauttansa.»

Ja ilman näitä todistuksia emme olisi voineet tuntea Jumalan mielenlaatua. Sen takia tässä sanotaankin, että Jumala on tuonut ilmi oman rakkautensa meitä kohtaan. Vain Jumalan ainutlaatuinen rakkaus oli täten ilmennyt. Me emme rakasta muita kuin ystäviämme tai hyviä sydämellisiä ihmisiä. Jos taas joku henkilö ei ole ystävämme tai jos hän on meille vastenmielinen, emme häntä rakasta, vaari vihaamme häntä. Sellaista on meidän luontainen rakkautemme. Mutta Jumala, joka pyhyydessään vihaakin syntiä ja huomaa meidät kaikki synnillisiksi, hän voi kuitenkin niin rakastaa syntistä, että mieluimmin jätti rakkaan Poikansa kuolemaan, kuin tahtoi syöstä syntisen kadotukseen.

Ja kun oikein ajattelemme, mitä apostoli niin usein toistaa, että Jumala teki tämän jumalattomien, syntisten, vihollisten hyväksi, niin on meidän ihmetellen kysyttävä: Laupias Jumala. mistä sinulla on sellainen rakkaus? Todellako tunnet niin suurta rakkautta? Mikä on sinut taivuttanut näin suureen rakkauteen? Eräs vanha, taivaanvaltakunnalle kasvanut Jumalan palvelija tunnustaakin, että hän kauan oli pohtinut kysymystä, mikä saattoi varsinaisesti aikaan saada Jumalan rakkauden syntistä kohtaan. Hän sanoo tulleensa siihen johtopäätökseen, että Jumala rakasti, ja siitä johtui tämä hänen rakkautensa. Vaikutteena oli juuri Jumalan oma rakkaus. Hänellä oli rakastava sydän ja siksi hän rakasti.

Jumala on itse verrannut rakkauttansa äidin rakkauteen. Kun näet äidin loppumattomalla rakkaudella hoitavan ja vaalivan sairasta lastaan päivästä toiseen ja yöllä toisten nukkuessa väsymättä valvovan hänen vuoteensa ääressä tai kantavan häntä käsillään, lasta, joka apua ja hoitoa tarviten näännyttää äitiään. Kun silloin kysyt äidiltä, miksi hän lastaan niin rakastaa, niin hän ei voi muuta vastata kuin että hänen sydämensä pakottaa hänet siihen. Hän ihmettelee kysymystäsi, sillä hänen lapsensahan on kyseessä. Siis on rakkaus lapseen aivan kuin luonnonlaki äidinsydämelle. Jokainen tavallinenkin nainen tuntee sisässään tuon lain, kun hän vain on äiti. Ja tämä äidin sydämen piirre on niin voimakas, että jos lapsesta tulevaisuudessa tulee surun lapsi, että hän, tekojensa tähden joutuu yhteiskunnallisen oikeuden käsiin, niin ei luonnollinen äiti voi välinpitämättömästi sitä ajatella, vaan hän tuntee sen takia mitä suurinta surua. Sellainen siis on äidinsydän.

Ehkä Jumalan sydän on samanlainen! Ehkä Jumala rakastaa meitä yhtä syvästi kuin äiti lastansa! Mutta Jumala sanoo, että hänen rakkautensa on vielä suurempi. Herra sanoo: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda.» »Siitä me tunnemme Jumalan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme.»

Mutta tässä olemmekin viitanneet seikkaan, joka voi selittää Jumalan rakkauden ihmisiin. Se on rakkautta lapseen. Sitä Herra tarkoittaa, kun hän puhuessaan itsestään kysyy: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa?» Miten syvälle vajonneita ja miten syntisiä ja jumalattomia lienemmekin, ei Jumala voi unohtaa, että me olemme hänen lapsiansa. Hän sanoo tuntevansa meitä kohtaan äidin rakkautta. Jumala on luonut meidät lapsikseen ja perijöikseen.

Ja kun paha henki meidät vietteli, ei Jumala silti tahtonut jättää hänelle hänen saalistaan. Hän tahtoi vielä tehdä jotain pelastaakseen lapsen. Tämä osittain selittää Jumalan muuten niin käsittämättömän rakkauden, että hän antoi Kristuksen kuolla meidän syntiemme tähden.

SYYSKUUN 2 PÄIVÄNÄ

Heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta syntyisin, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen. Room. 9:5.

Kun sanotaan erikoisesti Kristuksesta, että hän on yli kaiken Jumala, ylistetty iankaikkisesti, niin on meillä yksi merkillisimpiä lauseita Herramme Jeesuksen iankaikkisesta jumaluudesta. Apostoli oli ensin puhunut Kristuksen maallisesta alkuperästä, ja sen jälkeen oli syytä myös mainita hänen jumalainen alkunsa. Ja apostoli tekee sen niin selvin ja sopivin sanoin, että meidän Herramme vihollisten ja hänen jumaluutensa kieltäjien on ollut vaikeata tätä kohtaa omalla tavallaan selittää. Mutta sitä arvokkaampi on tämä lause kaikille uskoville, varsinkin niille, jotka joskus ovat joutuneet epäilyksen valtaan. Vaikka et koskaan olisikaan epäillyt Kristuksen jumaluutta, niin ajattele kuitenkin tunnustamasi uskon suuruutta.

Uskotko todella, että ikuinen Jumala on tullut meidän kaltaiseksemme kaikessa muussa paitsi siinä, että hän on synnitön? Ajattele, mitä siihen sisältyy! Ja ajattele, miten olisi, ellei meillä olisi siitä kyllin selvää todistusta! Kiittäkäämme Jumalaa siitä, että Raamatun todistukset tässä meidän tärkeimmässä elinkysymyksessämme ovat niin selvät ja varmat. Muistelkaammepa joitakin niistä. Ajatelkaamme vain niitä todistuksia, jotka kertovat, mitä Kristus on ollut ja mitä hän on tehnyt ennen ihmiseksi tulemistaan. Hänen kerrotaan sanoneen Isälleen: »Teurasuhri ja ruokauhri eivät sinulle kelpaa, silloin minä sanoin: Katso, minä tulen, Raamatussa on minusta kirjoitettu, tekemään sinun tahtoasi, Jumalani.» Ja taas: »Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi.»

Nämä paikat osoittavat, että hän on ollut olemassa ennen ihmiseksituloaan. Samoin sanotaan tuossa merkillisessä Johanneksen evankeliumin 1. luvussa: »Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. ja Sana tuli lihaksi, ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.» Tässä sanotaan nimenomaan, että se, joka alussa loi kaiken, tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme. Samoin sanotaan Paavalin Filippiläiskirjeen 2 luvussa Kristuksesta: »Olkoon teillä se mieli, joka Kristuksella Jeesuksellakin oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliikseen sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan pani itsensä tyhjäksi ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen».

Tässä sanotaan myös, että Kristus itse otti palvelijan muodon, tullen ihmisten kaltaiseksi. Se osoittaa, että hän oli olemassa, ennen kuin se tapahtui. Hän sanoo myöskin, että Hän oli ollut taivaassa, ennen kuin hän tuli maan päälle. »Ei kukaan astu ylös taivaaseen muu kuin se, joka astui alas taivaasta, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.» Ja Johannes Kastaja sanoo hänestä samaa 31 säkeessä: »Joka ylhäältä tulee, se on yli kaikkien.» Kristus sanoo: »Minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen, joka lähetti minut.» Ja taas: »Mitä on tapahtuva, kun te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, jossa hän ennen oli.» Ja taas: »Ja nyt Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi ennen kuin maailma olikaan.»

Kuulkaa näitä todistuksia! Hän oli Isän luona, ennen kuin tämä maailma oli olemassa. Myöskin sanotaan monessa paikassa, että Poika on kaiken luonut. Paitsi jo mainitussa Johanneksen evankeliumin 1. luvussa, puhutaan myös Kolossalaiskirjeen 1. luvussa »Jumalan rakkaasta Pojasta.» »Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä on taivaissa ja maan päällä, näkyväiset ja näkymättömät, olivatpa ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttaan ja häneen.» Heprealaiskirjeen 1. luvussa: »Jonka kautta hän myös maailmat loi.»

Sellaisissa paikoissa sanotaan nimenomaan, että Jeesus Kristus, joka kulki täällä maan päällä, on kaiken luonut ja että se on tapahtunut ennen kuin hän tuli ihmiseksi. Sellaisen henkilön on oltava itse iäinen Jumala. Samoin sanotaan Miikan kirjan 5. luvussa, että se, joka oli Betlehemissä syntyvä, oli iäisyydestä: »Ja sinä, Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhansien joukossa, sinusta tulee se, joka on Israelin hallitsija, ja jonka alku on alusta ja iankaikkisuudesta.» Samoin sanoi Jeesus juutalaisille ylhäisellä levollisuudella: »Totisesti, totisesti, minä sanon teille: ennen kuin .Aabraham syntyi, olin minä.» Mutta kuinka voisitte luetella tämäntapaiset todistukset! Ylistäkäämme ja kunnioittakaamme vain!

Ja apostoli lopettaa todistuksen, että Kristus oli Jumala, ylistetty iankaikkisesti, lausumalla amenen. Amen oli vakuutus, joka osoitti edellä puhutun tärkeäksi ja horjumattomaksi totuudeksi. Se tosiasia, että Jeesus Kristus oli iäinen Jumala vahvistettiin täydellä syyllä aamenella. Sen olemme havainneet edellä esitetyistä Raamatunpaikoista. Kristus on Jumala iankaikkisesti. Amen.

SYYSKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Olkaa toivossa iloisia. Room. 12:12.

Toivolla tarkoittaa apostoli uskovaisten odottamaa ihanuutta. Usko käsittää Jumalan nykyisen armon, mutta toivo viittaa siihen »ihanuuteen, jonka Jumala on antava». Nyt sanoo apostoli, että me tässä toivossa olisimme iloisia. Apostoli ei käske meitä olemaan iloisia tyhjästä, - ei myöskään jostain vähäpätöisestä tai katoavaisesta. Hän asettaa meille ikuisen autuuden toivon ilon aiheeksi. Jos tarkoin ajattelisimme, mikä toivo meitä odottaa ja sitten oikein eläen uskoisimme siihen, mitä Jumala on meille luvannut, niin varmaan olisimme riemuissamme. Tuntisimme riemua sekä niinä päivinä, jolloin kaikki meille menestyy että myös silloin, kun meillä olisi maallisia murheita. Tämä ilo, ilo toivossa merkitsee paljon enemmän ja on meille paljon suuremmaksi siunaukseksi, kuin tavallisesti ajattelemme. Se tuo uuden voiman koko kristillisyyteemme. Tarkastakaamme sen takia tarkemmin tätä asiaa.

Tuskin koskaan ajallisessa elämässä oikein ymmärrämme, mitä ihanuutta Jumalalta odotamme. Sillä »mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva ole kuullut, eikä ihmisen sydämeen ole noussut, sen on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.»

Mutta jo se, mitä Jumalan lupauksista näemme ja aavistamme, on niin suurta ja ihanaa, että kukaan ihminen ei voi sitä lausua. Mitä kaikkea siihen sisältyykään, että meistä tulee Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä! Ketkä saavat niin autuaallisen ja kunniakkaan osan? Ne, jotka täällä ajallisessa elämässä ovat Jumalan lapsia. Sillä sanassa sanotaan: »Jos olemme lapsia, niin olemme myös Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä.»

Siis jokainen, joka on maailmasta valittu, jonka Jumalan sana ja Henki on herättänyt synnin unesta ja joka on löytänyt autuutensa Kristuksesta. Sellainen joka kaikkine heikkouksineen on hänestä riippuvainen, joka ei voi olla ilman hänen armoaan ja ystävyyttään. Ei voi olla ilman hänen lihaansa ja vertansa so. hänen sovintonsa, vaan saa siitä ravintonsa ja sielunsa elintarpeen. Herra Kristus sanoo: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänellä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.»

Ajattele, että Herra Kristus itse sanoo sellaisista sieluparoista, joilla hänen sovinnossaan on lohdutuksensa, että heidän on iäisen elämän autuus. Ja sen hän sanoo varmana ja usein toistuvana tosiasiana. Ken voi siis ymmärtää, miten onnellinen sellainen ihminen on! Kuka voi ennustaa, miten paljon sisältyy Kristuksen sanoihin: »Silloin vanhurskaat loistavat niin kuin aurinko Isänsä valtakunnassa.» Kuka voi lausua, mitä nämä Johanneksen sanat merkitsevät: »Silloin tulemme hänen kaltaisiksensa, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.» Tämä sama toivo oli jo Daavidilla hänen sanoessaan: »Mutta minä saan vanhurskaudessa nähdä sinun kasvosi. Herättyäni minut ravitaan muotosi katselemisella.»

Herra Kristus on myös nimenomaan selittänyt seuraavaa: »Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, jotta näkisivät, minun kirkkauteni, jonka annoit minulle.» Mikä voi olla varmempaa kuin Kristuksen omat sanat! Autuuden toivollamme on siis aivan horjumaton pohja, ja siksi sitä nimitetäänkin »lujaksi ja vahvaksi sielumme ankkuriksi.»

Kun meillä nyt on niin ihana ja varma toivo iäisestä elämästä, niin meidän pitäisi jättää kaikki maalliset murheet sanoen: pois epätoivo, murhe ja levottomuus! Minulla on ikuinen onni. Kuljen kohti iäistä iloa - niin totta kuin autuuden toivo ei perustu meidän mahdollisuuksiimme tai meidän ajatuksiimme, vaan Jumalan omiin tekoihin ja ikuisiin neuvoihin. Ei ole Kristuksen tunnustajain arvoista samoin kuin on kristillisyydellemme vahingoksi, että unohdamme autuuden toivomme emmekä siitä iloitse, vaan kuljemme raskain askelin ja huokauksin kohti taivaan valtakunnan riemua. Jos vakavammin ja uutterammin ajattelisimme autuustoivoamme, vahvistaisi se meidän kristillisyyttämme. Silloin koettaisimme tarkemmin kulkea elämän suoraa tietä ja välittäisimme vähemmän maallisista asioista. Se antaisi meille enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä tavoittaessamme kruunua.

Siksi nimitetäänkin autuuden toivoa myöskin kilveksi. Kilpi on tärkeä varustus. Se auttaa meitä rohkeammin etenemään taistelussa. Ja kun apostoli nimittää toivoa lujaksi ja vahvaksi sielumme ankkuriksi, lausuu hän samalla, että autuuden toivo on kaikissa viettelyksen myrskyissä pidättävä meitä Herran luona, ettemme joutuisi haaksirikkoon maailman myrskyävällä merellä.

Elävä ja varma toivo on kärsimysten ja hädän hetkinä antava meille taivaallista lohtua ja maallisen onnen ja ilon päivinä antava meille järkevyyttä, että apostolin kanssa voimme sanoa: »Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.»

Ah, että Herra antaisi meille anteeksi epäuskomme, kun niin vähän olemme toivossa iloiset! Auttakoon hän meitä tässäkin asiassa paremmiksi!

SYYSKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Sillä hartaasti ikävöiden luomakunta odottaa Jumalan lasten ilmestymistä, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltuneisuuden orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Room. 8:19,21.

Apostoli on tässä ylevästi ja suurenmoisesti esittänyt miten luomakunta ikävöi pelastusta. Hän perustelee Jumalan lapsille yhä varmemmin ja selvemmin sen ihanuuden lähestymistä, josta hän aikaisemmin on puhunut. Jumala loi alussa kaiken, mitä maan päällä on, lastensa hyödyksi ja iloksi ja ihanan nimensä ylistykseksi ja kunniaksi. Mutta tämä luomistyö meidän syntiinlankeemuksemme tähden sai kirouksen osakseen, niin että se nyt ei täytä alkuperäistä tarkoitustaan, kun se osittain ei ole siksi hyödyksi Jumalan lapsille, joksi se olisi ollut, ellei syntiinlankeemusta olisi tapahtunut. Osittain se myös hyödyttää Luojan vihollisia ja pilkkaajia, vieläpä auttaa syntiä, koska useimmat ihmiset sitä käyttävät syntiin. Siksi joutuu luomakunta vasten tahtoaan ja aiheettomasti kärsimään sortoa ja orjuutusta. Tämä epäkohta ei kuitenkaan jää ainaiseksi vallitsemaan.

Luomakunta on turmeluksen orjuuteen joutunut »toivossa, että sekin kerran on pääsevä Jumalan lasten ihanaan vapauteen.» Sitä tässä varsinaisesti tahdotaan esittää. Mutta samoin kuin profeetta usein puhuu järjettömistä luontokappaleista ikään kuin niissä olisi järkeä, kuten esim. mainitessaan, miten vuoret ja kukkulat iloitsevat, puut taputtavat käsiänsä, ja aurinko, kuu ja villit eläimet sekä kalat ylistävät Jumalaa. Samoin näkee apostolin henkinen silmä luomakunnan kärsimisen ja pyrkimisen päästä päämääräänsä. Hän kuulee luomakunnan huokaavan ja vaikeroivan odottaessaan Jumalan lasten kanssa vapautumista vallitsevasta orjuudesta.

Tämän apostoli tekee lohduttaakseen ja rohkaistakseen kristittyjä, vakuuttaen taivaallisen ihanuuden saapuvan. Silloin vasta luomakunta Jumalan lasten ihanassa vapaudessa vastaa tarkoitustaan. Sillä heilläkin on parempi elämä odotettavana, koska nykyinen maailmanjärjestys ei voi olla oikea, tai sellainen, joksi Jumala oli alussa sen tarkoittanut, vaan me voimme hänen lupaukseensa luottaen odottaa uusia taivaita ja uutta maata. Silloin he voivat tajuta sen ihanuuden suuruuden, joka tulee, kun koko luomakunta uusiintuu heidän kunniaksensa, kun kaikki Jumalan luomat olennot, jotka pääsevät tähän uuteen maailmaan ja uusiin taivaisiin, puhdistuvat ja kirkastuvat vain siksi, että Jumalan lasten ihanuus yhä selvemmin näkyisi.

Apostoli tahtoo sanoa, että luomakunta, jonka Jumala synnin tähden tuomitsi turmelukseen, vapautetaan alennustilastaan, jossa se kärsii ja että se luottaen Jumalan lupaukseen uudestiluomisesta. Se odottaa Jumalan lasten kanssa vapautuvansa turmeluksen ja synnin orjuudesta. Se saa heidän kanssaan pukeutua siihen ihanuuteen ja kauneuteen, johon se Jumalan kädestä lähtiessään alussa oli verhottu. Kun rikkaan talon ainoa tytär puetaan morsiameksi, puhdistetaan ja kaunistetaan koko talo juhlaa varten, kaikki vieraat ja palvelijatkin pukeutuvat juhla-asuun. Luomakunta on se rikas talo, jonka tyttäreksi ja perijäksi Jumala teki ihmisen. Kun Kristuksen morsian on astuva ylkänsä kunniaan, kun Jumalan lapset vapautuvat halveksitusta asemastaan, ja pääsevät kunniaansa, niin kaikki, mikä kuuluu heidän asumukseensa uudistetaan ja kirkastetaan. Tästä Pietari sanoo: »Alkuaineet hajoavat kuumuudesta, ja maa ja kaikki, mikä siinä on tehty palavat, mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.»

Kaikki, mikä kuuluu Jumalan lasten uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, vapautuu kirouksesta ja saa takaisin alkuperäisen täydellisyytensä, jonka Jumala luomistyön päätettyään huomasi »sangen hyväksi».

Alkutekstin sanat suuresta ikävöimisestä tarkoittavat oikeastaan mitä hartainta odottamista. Lütkeman kuvaa tätä selittäessään ihmisjoukkoa, joka päätään kurkottaen odottaa rakastetun kuninkaansa tulemista. Samalla kiihkolla odottaa koko luomakunta jotain uudistusta. Millaista uudistusta se odottaa? Apostoli sanoo, että se odottaa Jumalan lasten ilmestymistä.

Täällä Jumalan lapset elävät niin omassa heikkoudessaan ja kärsimyksissään, että eivät edes itse tiedä, keitä ovat. Sen vähemmin voi maailma heitä tuntea. Mutta kerran heidän salattu ihanuutensa on paljastuva. Sitä koko luomakunta hartaasti odottaa.

SYYSKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne Jumalalle. Room. 6:13.

Apostoli kehottaa tässä, että vaikka emme voisikaan välttää syntisiä ajatuksia ja himoja, niin kuitenkin koettaisimme toimia ja elää Jumalan sanan mukaan. Hän tarkoittaa kuolevaa ruumistamme sen kaikkine jäsenineen. Esimerkiksi jos silmääsi kiihottavat maailman katoavaiset aarteet tai viettelevä ruumiillinen kauneus, niin ne koettavat houkutella sinua syntiin. Silloin sinun on paettava heräävää himoa, eikä ole edes silmäiltäväkään noita himon herättäjiä. Muutenhan ne itse annat synnin palvelijoiksi. Korvasi taas kuulee syntistä ja viettelevää puhetta. Jos jäät kuuntelemaan, tarjoat ne synnin palvelukseen. Viha houkuttelee kielesi loukkaamaan tai pistelemään lähimmäistäsi. Salainen viha tai kateus saattaa sinut puhumaan pahaa poissaolevasta tai selostamaan hänen puheitaan väärin. Jos tällöin annat kielesi vapaasti puhua, niin autat syntiä.

»Antakaa itsenne Jumalalle.» Meidän on uskottava Jumalalle aluksi sydämemme pelko, ja sitten rakkaus. Sitten on meidän opittava palvelemaan ja tottelemaan häntä kaikissa teoissamme ja toimissamme. Meidän on annettava hänelle itsemme kokonaan, hänelle on meidän elämämme pyhitettävä, älkäämme jättäkö mitään tekemättä, mitä hän meiltä odottaa.

Älkäämme nurisko, vaikka hän asettaa meille kärsimyksiä. Älkäämme säästäkö henkeämme, jos hän sitä meiltä vaatii. Onhan suuri armo, että saamme antautua Jumalalle, että hän tahtoo meidät omikseen. Hän sanoo syntisraukallekin: »Anna lapseni, minulle sydämesi.» Ja kun sitten kaikkinemme olemme itsemme Jumalalle antaneet, on meidän myös annettava koko ruumiimme hänen palvelukseensa. Se ei riitä, että sydämessämme Jumalaa palvelemme ja vältämme synnintekoa, vaan meidän on myös toimittava Herran palvelijoina. Apostoli käskee meidän palvella Jumalaa ulkonaisellakin minällämme. Hän sanoo, että antaisimme jäsenemme vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Emme saa tyytyä siihen, että olemme hurskaat ja vältämme syntiä, vaan meidän on myös palveltava Jumalaa.

Apostoli käyttää sanaa aseiksi. Se osoittaa, että myös meidän kuninkaamme käy sotaa maan päällä, ja meidän on hänen puolestaan taisteltava. Hän puhuu vanhurskauden aseista. Ja hän puhuu vanhuskauden aseista. Kuninkaamme ylläpitää »oikeutta ja vanhurskautta maan päällä», so. hän harrastaa kaikkea hyvää, totta ja pyhää. Siinä on meidän häntä autettava.

Sen voimme tehdä monella eri tavalla kukin käyttäen niitä lahjoja, joita hänelle on annettu. Meidän on käytettävä kaikkia jäseniämme palvelemaan Jumalaa sanan tavallisessa merkityksessä ja myös jokapäiväisessä elämässämme, kotoisissa toimissamme Kristuksen rakkaus esimerkkinämme on meidän autettava lähimmäistämme. Kun Jumalan hyväksi kärsivällisesti ja rehellisesti teet työtä ja anteliaasti jaat maallista omaisuuttasi, silloin annat kätesi Jumalalle vanhurskauden aseiksi.

Kun Jumalan suuren rakkauden tähden teet rakkauden töitä, palvelevat jalkasi Jumalaa. Kun rakkaudesta autat tai lohdutat ihmisiä yleensä tai hoidat lapsia, sairaita tai surullisia, niin pyhität kielesi Jumalan vanhurskauden aseeksi. Vieläpä kun köyhä työmies tai palvelija armon elähdyttämänä uskollisesti täyttää tehtävänsä ja kärsivällisesti kestää kaikki vaikeudet, niin on hänellä ilonaan tieto siitä, että ei ainoastaan palvele ihmisiä, vaan itse Jumalaa. Sillä kaikille, jotka uskossa ja rakkaudessa Kristuksen tähden ovat palvelleet lähimmäistään, on Herra kerran juhlallisesti vakuuttava: »Te olette tehneet sen minulle.»

Jos aina sen muistaisimme, mikä lohdutus ja rohkaisu se meille olisi! Mikä pyhä kutsumus onkaan, että kun koko maailma palvelee syntiä, me saamme omistaa koko voimamme ja kaikki lahjamme suuren Jumalan palvelukseen ja taistella hänen puolestaan maan päällä! Eikö siis sieluamme ilahduta kehotus: »Antakaa itsenne ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.» Autuaat ovat ne, jotka todella elävät siinä uskossa että sekä heidän sielunsa että mielensä on Jumalalle uhrattu!

SYYSKUUN 6 PÄIVÄNÄ

Niin kuin sanot, minä olen kuningas, Sitä varten minä olen syntynyt. Joh. 18:37.

Herra tunnustaa Pilatuksen edessä olevansa kuningas. Siispä maailman halveksima ja monelle aivan outo Kristus onkin suuri, mahtava Kuningas, jolla maan päällä on laaja valtakunta ja joka laskee valtikkansa alle kaikki maat ja kansat. Sokeat uskottomat, kuulevat ja laulavat siitä, mutta eivät mitään siitä tajua eivätkä näe. Heille Kristuksen valtakunta on kuin tyhjä unikuva, kuin joittenkin harhaantuneiden ihmisten mielikuvituksen luoma haave.

Mutta katsokaa, miten ihmeen voimakkaasti se valtakunta ohjaa maailmaa. Katsokaa, miten kaikki maat ja kansat ovat kuin uudesti luodut, kun Kristuksen evankeliumi on niissä tullut valtaan. Katsokaa, miten se ilman asevoimaa taivuttaa alleen pahimmatkin vihamiehensä. Ja kun tämä kuningas oli köyhille alamaisille antanut käskyn, että he »julistaisivat evankeliumia kaikille», niin he lähtivät matkaan kysymättä lupia keisareilta, päinvastoin uhmaten keisarin ankaria uhkauksia. Mitkään hallitsijat eivät mitään mahtaneet Kristuksen valtakunnalle asevarastoistaan ja kidutuskojeistaan. huolimatta. Kaikki roviot sammuivat ja miekat tylsistyivät.

Kristukseen valtakunta ei ole mikään haavekuva, kuten maailmassa on käsitys. Sen todistavat monet miljoonat marttyyrit, jotka henkisesti uudistettuina ovat uhranneet henkensä Kristuksen tähden. Kristuksen valtakunta ei ole mikään haavekuva, koska koko Raamattukin on käännetty yli viidellesadalle eri kiellelle.

Herramme Kristuksen valtakunta ei voi olla mikään haave, kun ehkä omin silmin olet nähnyt, että sellaiset henkilöt, joitten sydäntä ja mieltä ei mikään maallinen voima ole voinut kääntää lihallisuudesta ja jumalattomuudesta, ovat Kristuksen evankeliumin kautta niin muuttuneet, että he ovat unohtaneet entisen, kevytmielisen ja maallisen elämänsä. Ja nyt he sydämellisellä antaumuksella puhuvat Kristuksesta ja tahtovat sekä sanoin että töin häntä palvella. Siihen heidän sydämensä sisäinen halu heitä pakottaa.

Olet ehkä nähnyt sellaisen ihmisen, joka ennen on ollut itseensä tyytyväinen, ja nyt panee vain kaiken toivonsa Jumalaan, että moni tyytymätön ja onneton on löytänyt lohdutuksen Kristuksessa, tai että joku, joka ei koskaan ennen välittänyt lähimmäistensä oloista, nyt taukoamatta ajattelee, miten hän voisi pelastaa heidän sielunsa. Eikö sellainen jo todista, että ihmisten sisäistä olemusta on mahtava voima ohjaamassa? Näemmehän jo omin silmin sellaisia ihmeitä! Sehän todistaa, että Kristuksen valtakunta on todella olemassa. Ja hän itse on suuri ja mahtava kuningas, joka taistelee oman asiansa puolesta uhmaten muiden hallitsijoiden vastarintaa ja aikaansaa sellaisia asioita, jotka ihmisille olisivat mahdottomia.

Mutta kaikkea tätähän voimme odottaakin tuntiessamme tämän hallitsijan olemuksen. Muuhan ei olisi mahdollistakaan, kun tiedämme, kuka hän todellisuudessa on. Hän on jo ammoisina aikoina ilmoittanut maan päällä aikanaan toimivansa. »Sitä varten olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut», hän sanoo. Kuka hän on? Sanat »tullut maailmaan» on niin ymmärrettävä, kuin hän ne todella on tarkoittanutkin, ja kuten hän ne toisessa paikassa on lausunut esimerkiksi sanoessaan: »Minä olen lähtenyt Isästä ja tullut maailmaan, jälleen minä jätän maailman ja menen Isän tykö.» Betlehemissä piti sen syntyä, joka »oli alussa ja iankaikkisuudessa».

Hän on kuningas, joka oli Isän luona jo ennen maailman luomista.

Tietysti tällä kuninkaalla pitää olla suuri ja voimakas valtakunta hallittavanaan! Sitähän koko Vanha testamentti jo todistaa. Isäkin sanoo Pojalle: »Ano minulta, niin minä annan perinnöksesi pakanakansat ja omiksesi maailman ääret. » Ja taas: »Vähän se on, että olet minun palvelijani, joka rakennat jälleen Jaakobin sukukunnat ja palautat Israelin hajotetut. vaan minä olen tehnyt sinut myös pakanain valkeudeksi, että olisit autuuteni maailman ääriin asti.» »Hänen herrautensa on suuri ja rauhalla ei ole loppua.»

Hänet esitetään myös Danielin näyssä ensin Ihmisen Poikana, joka ilmestyi pilvissä, ja sitten jatketaan: »Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, sukukunnat ja kielet. palvelivat häntä, hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lopu, eikä hänen valtakuntaansa hävitetä.» Siksi häntä myös Ilmestyskirjan 19 luvussa mainitaan kuninkaaksi, jonka päässä on monta kuninkaallista otsakoristetta ja jolla viitassa lanteellaan on kirjoitettu »Kuningasten kuningas ja Herrojen herra.»

SYYSKUUN 7 PÄIVÄNÄ

Mutta tietäkää se, että jos perheenisännällä olisi tiedossaan millä hetkellä varas tulee, niin hän ei sallisi taloonsa murtauduttavan. Luuk. 12:39

Tällä vertauksella varkaasta Herra Kristus tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että me emme olisi valmiit hänen saapuessaan. Hän olettaa, että jos tietäisimme hänen tulonsa ajan, niin me varmasti valvoisimme. Meidän on syytä aina olla valmiit. Ymmärrämme, että Herra itsekin tätä tarkoittaa, kun hän sanoo: »Niin olkaa tekin valmiina, sillä millä hetkellä ette luule, Ihmisen Poika tulee.»

Ensiksikin näemme, että tämä Kristuksen puhe kumoaa sen unelman, että hänen näkyväinen saapumisensa vain aloittaa uuden ihanamman maailman ajan maan päällä, eikä tarkoita viimeistä tuomiota. Sellainen saapuminenhan ei olisi vaarallinen niin kuin varkaan tulo. Herra itse sanoo, että kun hän tulee korkeudessaan, on hän tuomitseva kaikki ihmiset. Vanhurskaat hän kutsuu siihen valtakuntaan, joka on valmistettu maailman luomisesta asti, mutta muut joutuvat iankaikkiseen tuleen. Alusta asti ovat apostolitkin sanoneet: »Astunut, taivaisiin, josta hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleitta.» Vaikka monet hurskaat tai hyvää tarkoittavat tulkitsijat selittävätkin vastoin Jeesuksen omia sanoja, että kun hän ilmestyy pilvissä, hän tulee toimittamaan viimeistä tuomiota, niin älkäämme välittäkö heidän tulkinnastaan, sillä se ei vastaa Kristuksen selviä sanoja.

Samoin tämä meidän tekstimme osoittaa vääräksi monien kevytmielisten ajatuksen, että ellei ihminen eläessään suhtaudu oikealla tavalla Jumalaan, niin hän voi sen tehdä kuoltuansa. He ajattelevat, että henkimaailmassakin on armonaikansa. Jos niin olisi, ei Kristus erikoisesti painostaisi sitä, että meidän pitää olla valmiit, kun hän tulee. Silloin Raamatun sanat: »Tänään, tänään, jos kuulette Herran äänen – tänään on otollinen aika, nyt on autuuden päivä», eivät mitään merkitsisi.

Kristus opettaa siis, että kun hän tulee joko kuolemassa tai itse näkyväisenä ilmestyessään, on armonaika lopussa, silloin on vain ratkaiseva tuomio ja iankaikkisuus jäljellä. »Olkaa siis valmiit, kun Ihmisen Poika tulee.» Hän sanoo: »Valmiit hänen kanssaan astumaan hääsaliin.» Ne, jotka silloin eivät ole valmiit, joilla ei ole öljyä lampuissaan, vaan vasta silloin koettavat hankkia, jäävät iäksi ulkopuolelle. Niin Herra opettaa Matteuksen evankeliumissa (25:1-12). Ja ne neitsyet huudahtivat anoen: »Herra, Herra avaa meille!» Mutta armon aika oli nyt lopussa. Sen takia Herra lisääkin: »Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä, jolloin Ihmisen Poika tulee».

Onko siis totta, mitä Herra sanoo, että se ihminen, joka ei ole valmis hänen saapuessaan, kokonaan on menettänyt kaiken autuuden mahdollisuudenkin? Mitä tahansa meidän sokea järkemme asiasta ajattelisikaan, niin on Herra, ikuinen tuomari, kuitenkin niin sanonut. Ketä uskoisimme, ellemme juuri häntä? Mutta silloinhan ei hetkeäkään voi olla valmistumattomana - ei hetkeksikään saa nukahtaa, jos tietää, ettei ole Jumalan suosiossa!

Ajattele, jos kuolema sinut yllättää, sillä sehän tulee usein kuin varas yöllä! Ehkä silloin et ajoissa herää ja niin joudut onnettomana iäisyyteen! Sanat eivät riitä julkilausumaan sellaisen kohtalon kauheutta! Ikuisesti kadotettu! Tästä Kristus meitä varoittaa.

Ja millä tavalla hän neuvoo meitä välttämään tällaisen kohtalon? »Olkaa valmiit,» hän sanoo, »ja valvokaa!» Mutta millä tavalla sitten ihminen voi olla valmis? Herran omat sanat opettavat meitä, miten meidän on suhtauduttava häneen ja miten meidän on hoidettava sieluamme voidaksemme tulla autuaiksi? Emme saa olla vaatteitta, vaan meidän on pukeuduttava »häävaatteisiin».

Hyvin tärkeä on se ilmoitus, että niidenkin joukossa, joita eivät maalliset asiat ole sitomassa, on sellaisia, jotka joutuvat lopulta ulkoisimpaan pimeyteen! Ja se tapahtuu siksi, että he luulevat voivansa tulla toimeen ilman Kristuksen vanhurskautta ja evankeliumin sanaa. Ellet ole »tehnyt liittoa kuoleman kanssa ja sovintoa helvetin kanssa» on sinun tarkoin harkittava näitä Herran sanoja ja kysyttävä itseltäsi: Kuulunko minä siihen joukkoon?

Onko Kristus minun elinehtoni? Onko minulle tarpeen hänen sovituksensa ja vanhurskautensa, niin että en ainoastaan ymmärrä ja tiedä, että niin on oleva, vaan että todella elän siitä, ja että tietoisuus syntitaakastani pakottaa minut pesemään vaatteeni Karitsan verellä»? Jos, rakas ystäväni, niin tunnet, niin kumarru Jumalan eteen kiittämään, sillä silloin varmasti olet puettu »häävaatteisiin».

SYYSKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Niin käärme sanoi vaimolle: »Ette suinkaan kuole.» 1 Moos. 3:4.

Katsokaahan, miten paha henki alkaa hyökkäyksensä. Se aikaa hiljalleen irrottaa sitä sidettä, joka kiinnittää ihmisen Jumalaan. Se side on usko Jumalan sanaan. Ensin se sanoo: »Sanoiko Jumala, ettei teidän pidä syödä kaikista paratiisin puista?» Se puhuu aluksi varovaisesti. Se ei sano mitään varmaa, se antaa Eevan harkita ja järkensä avulla ratkaista, onko Jumalan käsky mahdollinen, vai olivatko he vain väärinymmärtäneet hänet.

Heti kun Eeva antautui keskusteluun, kohosi sen rohkeus, niin että se varmana asiana väittää: »Ette suinkaan kuole.» Pahan hengen tapa on, että se ensin horjuttaa uskoa, sekoittaa järjen tajuamasta Jumalan sanoja ja tekee ihmisen epätietoiseksi Jumalan tarkoituksesta. Jos se sen saavuttaa, on voitto sen. Jos taas ihminen pysyy varmana vakaumuksessaan, ei mikään himo ole niin voimakas eikä mikään lankeemus niin suuri, että ei kaikkea vielä voitaisi auttaa jälleen hyväksi. Sen paha henki tietää.

Luther sanoo: »Se koetti puheellaan vietellä Eevan uskomasta Jumalan sanaa, ja sen tehtyään se turmeli ihmisen hyvän tahdon, niin että hän alkoi vastustaa Jumalaa. Se sai ihmisen myös epäilemään Jumalan tahtoa. Siksipä ihmisen käsi tottelematta Jumalan tahtoa nousi tavoittamaan omenaa. Sitten suu ja hampaat vuorostaan olivat tottelemattomat Jumalalle. Lyhyesti sanoen, ellemme usko Jumalaan ja Jumalan sanaan, seuraa kaikki paha! Sillä mikä olisi sen suurempi paha työ, kuin että emme noudata Jumalan tahtoa, vaan tottelemme pahaa henkeä!»

Tähän siis paha henki tähtäsi sanoessaan: »Sanoiko Jumalala» ja »ette suinkaan kuole?» Itse asiassa se tarkoitti: »Olette todella hölmöjä, jos uskotte Jumalan niin sanoneen, Jumala ei todellakaan välitä siitä, mitä te syötte tai juotte. Ja sitä paitsi, olisitteko te, maailman valtiaat, niin sidotut, että ette saisi syödä kaikista paratiisin puista! Eikö Jumala päinvastoin ole sanonut teille: »Katso, minä annan kaikkinaiset hedelmälliset puut teille ruuaksi.»

Tällä tavalla työskenteli kavala käärme hämmentääkseen vaimon ja tehdäkseen hänet epätietoiseksi Jumalan varsinaisesta tarkoituksesta.

Sama tapa sillä on vielä nykyäänkin. Eikö ole ihmeellistä, että vielä nytkin moni käärme samoin koettaa sekoittaa yksinkertaisen mielen? »Olisikohan Jumala todella sanonut, että joka ei kaikessa noudata hänen kaikkia käskyjään, on kadotukseen tuomittu?» »Olisiko Jumala asettanut ihmisen maan päälle, jos hän näki, että hän lankeaisi ja lopuksi joutuisi kadotukseen? Tai »antaisiko Jumala syyttömän kärsiä syyllisen edestä?» Tai »olisiko Jumala sanonut, että hän rankaisee jokaista, joka vain väärinkäyttää hänen nimeäänkin! Olisiko Jumala niin pikkumainen, kun hän itse on rakkaus jne.»

Tällä tavalla paha henki vahvistaa jumalattomia heidän vakaumuksessaan. Se uskottelee, ettei heitä mikään paha voi kohdata, kun Jumala on hyvä. »Ette suinkaan kuole», soi alituisesti heidän korvissaan. Mutta uskovaisten vakaumusta se myös alituiseen koettaa horjuttaa. Silloin se sanoo: »Oliko Jumala sanonut» esimerkiksi, ettei hän muista tehtyä syntiä - vaan päinvastoin antaa minulle vanhurskauden, joka edes ei ole omaa ansiotani!

Olisiko Jumala todella sanonut, että vaikka minä joka päivä teen syntiä, silti olen hänen rakas lapsensa, aivan kuin olisin kokonaan synnitön! Ja kaiken tämän hän tekisi oman Poikansa tähden, joka uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden! Tai olisiko Jumala sanot, että hän alituisesti olisi luonamme! Hän olisi minunkin pienessä huoneessani ja kuulisi kaikki huokaukseni ja rukoukseni jne. Tällä tavoin koettaa vanha käärme kaikessa horjuttaa uskoamme Jumalaan tehden ajatuksemme epävarmoiksi ja horjuviksi kyeten sitten johtamaan meitä mihin itse haluaa. Olkaamme siis aina varuillamme.

SYYSKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Mutta laki tuli väliin, jotta rikkomus suurenisi. mutta missä synti on suurentunut, siinä armo on tullut ylen määrin runsaaksi. Room. 5:20.

Ihminen ei koskaan voi oikein kunnioittaa Vapahtajaa, ellei siihen häntä synti ja laki pakota. Jumala on antanut anteeksi pahat tekomme - hänen. armahtava sydämensä rakastaa kaikkia kalliisti ostetuita. Mutta he eivät voi pelastua, ilman että verikostaja heidät ajaa turvallisuuteen. Siksi hän aina pelottaa ja näännyttää meitä lain käskyillä ja tuomioilla.

Samoin kuin Joosef uhkui rakkautta ja heti päätti tehdä veljilleen hyvää heidän tullessaan Egyptiin, mutta kuitenkin antoi tulkkinsa puhutella heitä ankarasti ja vangitutti heidät ja pelotti heitä pehmentääkseen heidän sydämensä. Samoin piti Jumalan antaa tulkkinsa, Mooseksen, ankarasti kohdella meitä. Mutta hän ei tee sitä sydämen halusta - lain käskyt ovat ankarat vain siksi, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä - ja että synti tulisi ylen määrin suureksi.

Roomalaiskirjeen 7. luvussa apostoli osoittaa, miten laki opettaa meitä tuntemaan synnin suuruuden. Se ei ainoastaan ole kuin peili, vaan myös kieloillaan herättää uinuvan synnin toimeen ja taisteluun, niin että syntinen ei pitäisi itseänsä virheettömänä. »Minä elin ennen ilman lakia. mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi.» Tällä tavalla tuntee entinen itsetyytyväinen ja ylpeä syntinen itsensä huonoksi ja surkuteltavaksi raukaksi. Koko maailma alkaa hänestä tuntua ahtaalta. Ennen niin rakas synnin tie alkaa häntä pelottaa, maailma tuntuu hänestä kolkolta ja isän koti kaikkine raskaine askareineen rakkaalta. Paljon hyvää saa aikaan se, että synti virkoaa. Laki eikä laittomuus aikaansaa sen! Siinä on lain merkitys, eikä siinä, että se tekisi ihmisen hurskasteluksi.

Huomaa kerta kaikkiaan, että Raamattu sanoo: »Synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Huomaa, että sanotaan »ylen määrin suureksi» eikä pienemmäksi, niin että kun koetat parantua, niin huononetkin. Kun koetat elää kunnollisesti ja puhtaasti, niin saakin synti voimakkaamman vallan. Kun koetat rakastaa Jumalaa, niin tunnetkin vihaa, tai ainakin sanomatonta kylmyyttä sydämessäsi. Kun koetat olla lempeä, niin viha kuohuttaa sinua. Koetat ajatella puhtaasti, synnin himot heräävät sinussa. Tahtoessasi olla alhainen ja nöyrä, oletkin kivenkova ja ylpeä. Tällaisesta Paavali sanoo: »Niin tuli ilmi, että käskysana, jonka oli oltava minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi» ja: »synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Sillä tavalla laki tositeossa vaikuttaa ihmissydämeen.

Mutta onhan oikeastaan aivan kohtuutonta näin huonona ja kelvottomana vastaanottaa armoa. Siksi sielu koettaakin hakea kiertoteitä. Ellei laki ole varsin syvästi vaikuttanut, voi ihminen saada lohdutusta omista töistänsä, katumuksestaan, rukouksistaan, parannuksestaan, siitä, että on voittanut joitakin kiusauksia ja alkanut elää parempaa elämää. Niin hänestä kehittyy farisealainen.

Toinen turvautuu ulkonaisiin tekoihin, hyväntekeväisyyteen ja uskonnolliseen työskentelyyn. Toinen etsii pelastusta parannuksen teossa, kyynelissä, rukouksessa, kieltäymyksessä, nöyryydessä kuollen maailmalta. Joku voi vaimentaa heränneet huolensa pohtimalla hengellisiä kysymyksiä, kokoamalla tietoja ja taitoja, ilman että kuitenkaan itse varsinaisesti syventyy tutkimuksiinsa. Tällaisia ihmisiä Pyhä Henki moittii! Mistä? »Synnistä, sillä he eivät usko minua.»

Henki osoittaa, että kun he ovat tehneet kaiken, minkä kuolevainen voi tehdä, kun he ovat katuneet syntejään verikyyneliin asti, kun he ovat polvillaan rukoilleet yöt ja päivät, kun he ovat mitä ankarimmin kurittaneet ruumistaan, kieltäneet silmänsä näkemästä, korvansa kuulemasta ja kielensä puhumasta mitään turhuutta, kieltäneet suunsa maistamasta ja koko olentonsa nauttimasta mitään ylellistä, kun he ovat antaneet koko omaisuutensa köyhille ja käyttäneet kaiken aikansa lähimmäisensä hyväksi, kun he ovat ennustaneet Jeesuksen nimeen ja hänen kunniakseen tehneet voimallisia tekoja, silloin on Herra haavat käsissään ja kyljessään tuomitseva heitä sanoen: »Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät - synnin tähden koska ette uskoneet minuun.»

Henki on heille osoittava, että heidät kaikesta pyhyydestään huolimatta heitetään ikuiseen pimeyteen, koska he eivät ole puetut Kristuksen vanhurskauden häävaatteisiin, koska heidän ainoana lohdutuksenaan ei ole ollut Golgatan verinen Vapahtaja, koska he eivät hänen kanssaan ole vaihtaneet osaa ottamalla vastaan hänen vanhurskauttaan ja antaen hänelle omia syntejään. Rakas ystävä, muista, että elleivät hänen tekonsa ole sinun tekojasi, hänen katumuksensa, rukouksensa ja kärsimyksensä ole sinun omiasi, niin olet ikuisesti kadotettu.

SYYSKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Joh. 1:29.

Kun Kristuksen edeltäjä, jonka Isä oli lähettänyt tiedottamaan Pojan saapumista ja kertomaan hänen teoistansa, näki Jeesuksen tulevan luoksensa, niin hän huudahti riemuissaan: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.» Tähän lauseeseen sisältyy Jeesuksen varsinainen toiminta maan päällä. Kun nämä sanat lausutaan, olisi syytä soittaa kaikkien kirkkojen kelloja. Tämä ydinlause kajahtaa päittemme päällä, kun polvistumme alttarin ääreen vastaanottamaan Jeesuksen ruumista ja verta. Silloin kolmesti ilmoitetaan: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.» Harkitkaamme, mitä kaikkea tämä lause sisältää!

Kun Johannes puhuu Karitsasta, muistuttaa hän todennäköisesti meitä niistä lampaista, joita Israelin esikuvallisessa jumalanpalveluksessa uhrattiin. Niistä ihmeellisimmät olivat pääsiäislampaat, joita joka talossa koko kansan keskuudessa vuosittain teurastettiin. Mutta kun Johannes ei sano vain Karitsa, vaan Jumalan Karitsa, niin hän näyttää erikoisesti viittaavan Jesajan 53. lukuun, jossa tapaamme saman sanonnan. Sillä siinä ei ainoastaan sanota, että Jeesus »olisi kuin lammas, joka teuraaksi viedään tai niinkuin karitsa, joka keritsijänsä edessä vaikenee», vaan myös, että hän on kantava maailman synnit. Siellä tapaamme nämä kalliit sanat: »Me vaelsi kaikki eksyksissä niinkuin lampaat ja kukin meistä poikkesi omalle tiellensä. Mutta Herra heitti kaikkien meidän synnit hänen päällensä.» Toisessa paikassa sanotaan: »Hän on haavoitettu meidän pahojen tekojemme tähden, hosuttu meidän syntiemme tähden. Rangaistus, joka meille rauhan tuotti, oli hänen päällänsä ja hänen haavojensa kautta olemme me parannetut.» Kaiken tämän lausuu Johannes julki osoittaessaan Jeesusta: »Katso, Jumalan Karitsa. joka ottaa pois maailman synnin.»

Jos nyt joku ihmettelee, miten tämä on tapahtunut, kun alituisesti näemme syntisyyttä maailmassa ja tunnemme itsemme syntisiksi, niin on hänen huomattava, että Johannes puhuu pois ottamisesta, jonka uhri aikaansaa. Mutta esikuvallisilla uhreilla tarkoitettiin vain sitä, että virheet ja rangaistus otettiin pois syyllisestä ihmisestä ja siirrettiin uhrieläimeen, joka sen takia teurastettiin. Jesaja sanoo: »Herra heitti kaikkien meidän synnit hänen päällensä», ja »Hän on haavoitettu meidän pahojen tekojemme tähden ja hosuttu meidän syntiemme tähden.»

Tässä ei mainita sanallakaan syntisaastan pois ottamisesta syntisestä ihmisestä, vaan puhutaan vain siitä, että kärsimys ja rangaistus pantiin hänen päällensä. »Joka meille rauhan tuotti», sanoo kuitenkin Jesaja. Samoin sanotaan Heprealaiskirjeessä, että jos todella uhri pyyhkii pois synnit, eivät ne paina meidän omaatuntoamme. Mutta leeviläiset uhrit eivät poistaneet syntiä, sillä uhraajain omatunto ei keventynyt. Että omatuntomme vapautuisi synnintunnosta, vaaditaan meiltä, että todella uskomme Karitsan uhrin merkityksen. Uskomme tulee siis tässä kysymykseen. Kristuksen työ kyllä on täydellinen. Jumalan Karitsa on todella ottanut pois maailman synnin.

Jos emme usko, niitä Jumala on todistanut Pojastansa, että hän, heitti kaikkien meidän synnit hänen päällensä, niin silloin saamme itse kantaa syntimme ja tuntea painon omallatunnollamme. Tästä näemme, mitä usko merkitsee, ja miksi kiroukseksi epäusko on. Meidän pitää vain opettaa itsemme ymmärtämään niin yksinkertainen asia, kuin että Jumalan Karitsa kantaa maailman synnit, tai kuten Jesaja sanoo, että Herra heitti kaikkien meidän synnit hänen päällensä. Siis niin yksinkertainen totuus kuin tämä, vapauttaa meidät syyllisyydestämme Jumalan edessä. Samalla tavalla ymmärrämme, että jos jokin tavara otetaan pois tavalliselta paikaltaan ja siirretään muualle, niin se ei enää ole vanhalla paikallaan.

Jos Jumalan Karitsa kantaa syntejäsi, eivät ne enää ole sinulle itsellesi taakaksi. Jos Jumala on heittänyt kaikki synnit Karitsan harteille, niin olet sinä niistä vapautunut. Sinä tosin ne olet tehnyt, ja sinä olet rikkonut Jumalan lakeja vastaan. Mutta kun Herra Jumala suuressa laupeudessaan on ne sinulta ottanut pois ja pannut ne Karitsan päälle, niin hän ei varmastikaan sinua niistä syytä.

Tästä on Luther sanonut seuraavaa: »Herra Jumala sanoi: tiedän, että syntisi ovat sinulle liian raskaat kannettaviksi. Panen ne sen takia Karitsani päälle ja vapautan sinut niistä. Jos sen uskot, niin syntisi otetaan sinulta pois. On olemassa vain kaksi mahdollista paikkaa, missä synti voi olla: joko se on sinun taakkanasi tai Karitsan rasituksena. Jos se on sinun harteillasi, olet kadotettu, mutta jos Kristus sen ottaa kantaakseen, olet sinä vapaa ja autuas. Valitse siis, kumman osan haluat! Olisi oikein ja kohtuullista, että synti sinua painaisi, mutta armosta Kristus, Karitsa ottaa sen kantaakseen. Muuten, jos Jumala kohtelisi meitä oikeudet, mukaan, olisimme hukassa.»

SYYSKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Se on rikki polkeva sinun pääsi, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän. 1 Moos. 3:15.

Nämä sanat ovat ensimmäisenä lohdutuksena ja lupauksena autuudesta sekä ensimmäisille ihmisille että myös kaikille jälkeen tuleville. Huomatkaamme ensin, että Jumala aloittaa rangaistuspuheensa kiusaajalle seuraavin sanoin: »Koska olet sen tehnyt, (nimittäin pettänyt ihmisen ja johtanut hänet syntiin ja kiroukseen) niin se on polkeva rikki sinun pääsi.» Näemme, että Jumala kiivastuu meidän lankeemuksemme takia. Hän tahtoo sen ankarasti kostaa ja sanoo kiusaajalle: Pääsi poljetaan rikki, koska sen olet tehnyt.

Herra siis itse ottaa meidän asiamme hoitaakseen ja on puolustajanamme kiusaajaa vastaan. Hän kostaa sille pelastaakseen meidät. Hän on niin kiihottunut, että hän käyttää mahdollisimman voimakkaita uhkauksia. Sillä voiko ajatella käärmeelle sen kauheampaa kohtaloa, kuin että sen pää murskattaisiin!? Varmasti tämä uhkaus on säikyttänyt viekasta kiusaajaa.

Huomaamme, että Jumala hehkuu intoa pelastaakseen kadotetun poikansa, ihmisen. Samoin Kristus kiivastui puhuessaan niistä, jotka pahentavat yhdenkin pienistä uskovaisista. Koskaan ei lempeä Vapahtaja ole lausunut niin kiivaita sanoja, kuin puhuessaan myllynkivestä, joka olisi ripustettava viettelijän kaulaan ja hänet olisi upotettava meren syvyyteen.

Sellaiset sanat todistavat, miten hartaasti Jumala rakastaa sielujamme. Hän välittää meistä paljon enemmän kuin epäuskoinen ja kova sydämemme kuvittelee. Onhan meillä tosin hänen varmat vakuutuksensa hänen rakkaudestaan. Vielä enemmän sitä todistavat hänen työnsä ja tekonsa meidän pelastukseksemme.

Mutta sydämemme on sellainen, että sen on vaikea tajuta näitä varmoja todistuksia. Meidän on usein helpompi tajuta omat havaintomme, kun Jumala ei itse ole mitään puhunut. Nytkin juuri saamme kuulla, mitä Herra puhuu käärmeelle, ja siitä itse havaitsemme, mitä hän sydämessään meistä ajattelee. »Koska tämän teit, kirottu olet kaikesta karjasta ja kaikista kedon eläimistä. vaimon siemen on rikki polkeva sinun pääsi,»

Vielä huomaamme, että Herra asettaa tämän meidän asiamme Kristuksen ja pahan hengen ratkaistavaksi. Hän sanoo, että vaimon siemen on polkeva käärmeen pään ja käärme on pistävä häntä kantapäähän. On mainittava, että alkuteksti sanoo. »Käärme oli murskaava vaimon siemenen kantapään» eikä »pistävä häntä kantapäähän. Tuo heprealainen sana tarkoittaa oikeastaan kaikkea pahaa, mikä pahassa tarkoituksessa aikaansaadaan. Sen lähempi merkitys riippuu osaksi siitä, kuka tuon pahan aiheuttaa, osaksi siitä, mihin ruumiinosaan paha kohdistuu. Siitä ymmärrämme, miksi edellisessä paikassa on käännetty »murskaava», jälkimmäisessä »pistävä».

Mutta tässä viitataan omituisella tavalla siihen, että myös Kristus murskataan tässä taistelussa, kuinka käärme on kohteleva myös Kristusta väkivaltaisesti ja musertava hänet, tosin vain hänen kantapäänsä, kun hän sitä vastoin varsinaisesti saavutti voiton ja elämän. Kaikki todistaa, että taistelu vaimon siemenen ja käärmeen välillä on tuleva ankaraksi. Siitä on tuleva taistelu elämästä ja kuolemasta.

Niin Herra sanoo, mutta hän ei sanallakaan mainitse meistä, meidän osuudestamme tähän taisteluun, meidän vapautumisestamme synnistä, kuolemasta ja kiusaajasta. Niin on Herra kokonaan vapauttanut meidät tästä asiasta. Niin on hän sen jättänyt Kristuksen järjestettäväksi. Muuten joutuisimmekin ikuiseen kadotukseen. Sillä meidän voimamme eivät riittäisi sovittamaan syntiinlankeemusta. Emme voisi vapautua synnistä, kuolemasta ja kiusaajasta. Siihen on haarniskamme liian heikko.

Siksi on Herra itse ottanut asian hoitaakseen. Ylistetty olkoon siksi hänen nimensä! »Niin rakasti Jumala m maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa.» »Niin kuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan.» »Hänet, joka ei synnistä mitään tiennyt, oli Jumala tehnyt synniksi meidän tähtemme.» Mitä hyötyä tästä on meille?

Meidän ei itse tarvitse tehdä mitään vapautuaksemme synneistämme, vaan saamme kaiken lahjaksi Jumalalta hänen armostaan, jos vain tahdomme sen ottaa vastaan, jos vain tahdomme tulla hänen armohäihinsä, kun hän meitä kutsuu. Ja niin hän tekee meidät Jumalan vanhurskaiksi. Oi, Jumala, lisää uskoamme! Tässä vahvistuvat Mooseksen sanat: »Herra sotii teidän puolestanne ja te olkaa alallanne! Älkää pelätkö, seisokaa ja katsokaa, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä toimittaa teille.» Lisätköön Jumala uskoamme!

SYYSKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Kun sanasi ilmestyivät, olivat ne kohta ruokanani, sinun sanasi olivat minulle riemuksi ja sydämeni iloksi. Jer. 15:16.

Tässä profeetta osoittaa meille, miten meidän on hyödyllistä ja välttämätöntä lukea Jumalan sanaa. Mutta kätemme vajoaa voimattomana, kun ajattelemme, miten mahdoton meidän on käsitellä oikealla tavalla näin laajaa aihetta. Me tiedämme nimittäin, että meitä kohtaavat monet voimakkaat vastustajat kuten laiska ruumiimme, viettelevä maailma ja paha henki. Sanat pitäisi meidän kirjoittaa tulikirjaimin jokaiseen sydämeen, emmekä sittenkään olisi kyliin voimakkaasti toimineet. Sillä juuri Jumalan sanan laiminlyöntihän on syynä kaikkeen hengelliseen kurjuuteen maan päällä, kirkon ja sen yksityisten jäsenten heikkouteen, ja Jumalan sanan ahkera ja oikea käyttö taas aikaansaa kaiken hyvän maan päällä hengellisellä alalla.

Ihminen on tosin langennut, ja syntiinlankeemuksen seuraukset ovat surkeat: epäusko, synti, pimeys, suruttomuus, kovuus y.m. Mutta kaikki tämä on parannettavissa. Jumala ei laupeudessaan ja vanhurskaudessaan jätä ihmistä tähän tilaan auttamatta häntä parantamaan itseään. Siksi hän antoi meille taivaasta mahdollisuuden parannukseen, pyhän siemenen, joka ihmissydämeen istutettuna kirkastaisi Jumalan unohtuneen kuvan, valaisisi järjen, sekä antaisi meille uusia, hengellisiä voimia.

Sinä olet kova, sokea, epäuskoinen, onneton synnin orja. Mutta kaiken sen voi Jumalan tarjoama parannuskeino poistaa. Sinä saat takaisin näkösi, ja saat Kristuksen uskon ja autuuden. Mutta ellei tätä parannuskeinoa käytä, et voi voittaa sisässäsi vallitsevaa pahaa etkä parantua, Vaikka kuinka sydämestäsi sitä rukoilisit Jumalalta tai vaikka valvoen ja taistellen koettaisit tappaa pahan itsessäsi. Se olisi kaikki turhaa, sillä synnin valta on selittämättömän voimakas.

Tämän todistaa kokemuskin. Monilla kaupungeilla ja seurakunnilla on uskollisia opettajia, jotka koettavat ainaisilla saarnoillaan kyntää ja kylvää ja esirukouksin ja kyynelin kastella kylvöä. Mutta kansan olo on silti surkea. Se ei jaksa säilyä vahvana kristinuskossaan, sen jumalisuus ei ole pysyväistä, vaan vain horjuvaa järki- ja tunnekerskailua. Mikä siihen on syynä? Jos sitä rupeat tutkimaan, huomaat, että kansa itse ei ole vielä alkanut viljellä Jumalan sanaa. Ja kun niin on, ei saarnatuolista julistettu Herran sana pääse tunkeutumaan sen sydämiin.

Tiedät paikkoja, joilla joskus on ollut voimakas herätys, kansa on liikkeessä, kaikkialla vihannoi ja kukoistaa, ja tästä Herran istutuksesta odotetaan runsasta satoa. Mutta parin vuoden kuluttua jouduttuasi jälleen samalle paikalle, et sitä enää tunne. Surumielin näet hävitetyn vainion, löydät vain ohdakkeita ja rikkaruohoja, ja riettaus ja jumalattomuus ovat lisääntyneet, Minkä luulet siihen syyksi? Voimakas työntekijä oli poistunut paikalta, eikä kukaan pitänyt huolta kansasta, eivätkä ihmiset tunteneet sanaa, että olisivat voineet viljellä.

Sensijaan tiedät toisia paikkoja, joilla ehkä kukaan erikoinen henkilö ole ollut johtamassa Jumalan työtä, mutta joilla kansa itse on alkanut tutkia Jumalan sanaa. Sinua ilahduttaa nähdä, miten Jumalan työt eivät ainoastaan ole säilyneet, vaan myös lisääntyneet ja kypsyneet. Tällaisia tapauksia saattaa jokainen Jumalan valtakunnan asioihin perehtynyt usein todeta. Miten ne voidaan selittää?

Ajattele omaa kokemustasi, jos olet kristitty ja olet koulussa. Mikä on säilyttänyt ja kasvattanut hengellistä elämääsi? Ovatko sinun uskollisuutesi, valppautesi ja vahvuutesi sinua auttaneet läpi kiusausten? Vain Jumalan uskollisuus on sinua auttanut. Mutta Jumala on uskollinen kaikille. kuinka siis hänen uskollisuutensa olisi horjunut siellä missä kristillisyys on kuollut? Ero on siinä, että siellä on laiminlyöty ottaa vastaan mahdollisuus parannukseen.

Vaikka olisit ollut miten hidas tai huonomuistinen tahansa, olet sentään aina toisinaan lukenut Jumalan sanaa. Ja kuunnellut sitä mielelläsi, vaikkakin mahdollisesti paljon olet silti laiminlyönytkin. Olet saanut eri tapauksista erilaisia vaikutteita. Etkö ole kokenut, että jos olet joskus kauan laiminlyönyt Raamattusi lukua, niin on sisäinen tullut kylmäksi ja haluttomaksi, kiusaukset ovat olleet voimakkaat ja olet tullut maailmalliseksi ja lihalliseksi?

Mutta jos taas olet ahkerasti sanaa tutkinut, on sisäinen minäsi ollut voimakas. Joskus kun olet ollut lankeamassa suruttomuuteen ja syntiin, on Raamatunlause, saarna tai yleensä Jumalan sana muodossa tai toisessa herättänyt sinut unestasi ja pelastanut sinut. Joskus kun maailma on tuntunut sinusta synkältä ja kylmältä, olet Raamatusta tai jostain muusta hyvästä kirjasta lukenut palan, tai olet tavannut hyvän ystävän, jolla on sinulle ollut lohdutukseksi Jumalan sana. Silloin on elämäsi kuin uudistunut ja kirkastunut! Etkö silloin Daavidin kanssa ole voinut tunnustaa: »Herra, ellei sinun sanasi olisi ollut lohdutuksenani, olisin nääntynyt kurjuuteeni!» Tästä näet kuinka Herra sanallaan on ylläpitänyt hengellistä elämääsi. Samoin on muidenkin kristittyjen laita. Jumalan sanaa ei turhaan sanota armon välikappaleeksi. Ilman sitä ei armon elämä voi säilyä.

SYYSKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja. Efes. 2:8.

Armo on autuudenopin tärkeä sana. Tutkikaamme sen tähden sitä. Se on helposti ymmärretty, niin kauan kuin vaan ajattelemme tai puhumme siitä. Mutta kun meidän on se sovitettava oleviin oloihin, kun ikuinen autuutemme tai kadotuksemme siitä riippuu, silloin mikään sana ei ole vaikeammin tajuttavissa kuin tämä lyhyt sana »armo». Armo-oppi on tärkeä osa jumaluusopista. Oikein tuntiessamme Jumalan hänen armossaan elämme iäistä elämää.

Ensin koko maailma on kuin tietämättömyyden usvassa, kun on puhe Jumalan armosta. Ajatellaan, että ei Jumala niin tarkoin välitä tuomita ihmistä, kun hän tuntee hänet heikoksi eikä hän voi olla täydellinen. »Mutta Jumala on armollinen», sanotaan, »hän ei ole niin turhan tarkka.» Tällaisella armojulistuksella käärme koettaa nukuttaa ja pettää maailmaa. Jumalan armo tuntuu tällä tavoin selitettynä velttoudelta, joka kokonaan tekee tyhjäksi hänen tuomioittensa vanhurskauden ja totuuden.

Mutta Raamattu selittää Jumalan armon toisella tavalla. Kristuksen, verihikoilu, ruoskinta ja kärsivät huudot todistavat toista. Toista osoittaa myös Jerusalemin hävitys, jolloin Jumalan omat joutuivat mitä kovimman kohtalon kärsimään, vaikka ei lintukaan putoa maahan Jumalan tietämättä. Ei Jumalan armo ole velttoutta tai välinpitämättömyyttä. Jumalan sydämessä vallitsee kyllä meille käsittämätön rakkaus ja armeliaisuus. Mutta se ei sentään ole ristiriidassa hänen yhtä suuren ja täydellisen vanhurskautensa kanssa. »Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perustus, armo ja totuus käyvät kasvojesi edellä.»

Ei kukaan voi saada Jumalan armoa ilman hänen vanhurskauttaan. Kristus voi surra Jerusalemin kohtaloa, mutta hän ei voi pelastaa sitä, kun se ei kuule hänen ääntänsä.

Meidän oli tiedettävä, että Jumalan anteeksiantava armo ei tule osaksemme, ilman että Kristuksella on asiassa osansa. Mutta jos ihminen on hänessä omistaen kaiken, mitä hän on hänen hyväkseen tehnyt, niin saa hän osakseen täydellisen armon ja suuren rakkauden. Sillä samoin kuin meitä tuomittaisiin ansion mukaan, jos ei Kristus olisi syntejämme sovittanut, niin samoin ei mikään kelvoton tekomme tai syntimme jää meidän hartioillemme, jos uskomme Kristukseen. Sitä on armo.

Armo on työn ja ansion vastakohta. On tärkeätä, että sen muistamme, jos tahdomme ymmärtää, mitä armo on. Apostoli sanoo: »Jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Mutta jos se on tapahtunut tekojen nojalla, niin ei se ole tapahtunut armosta, koska teko silloin ei enää olisi tekoa.» Ja taas hän sanoo: »Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan velvollisuudesta.» Siinä armo velvollisuus ovat asetetut vastakkain toistensa vastakohtana. Ja taas: »Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta- se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, jottei kukaan kerskaisi.»

Kaikesta tämänkaltaisesta Raamatun paikoista huomaamme, että armo ja teot, armo ja ansio ovat toistensa vastakohtia, niin että jompikumpi vain on mahdollinen. Kun Raamattu opettaa, että ihminen tulee vanhurskaaksi ja autuaaksi vain armosta, sisältää se, että ihminen, joka tällaisen armon osakseen saa, oikeastaan ansaitsisi osakseen Jumalan tuomion ja vihan ja maan päällä vielä eläessään ei muuta kohtaloa tarvitse. Sillä täydellinen vanhurskaus edellyttää täydellistä pyhyyttä, ja me teemme alituisesti syntiä.

Kun on kysymys vain armo-opista, on meidän se helppo ymmärtää. Mutta silloin meidän on vaikeaa ymmärtää armon suuruutta ja täydellisyyttä, kun olemme kuin unesta heränneet ja Jumala on antanut meidän tajuta, miten sielumme syvyydessä synti on voimakas, miten sydämemme aina pyrkii väärälle tielle, ja liha alituiseen tuntee synnillisiä himoja. Sillä, kun laki on ihmisen olemukseen kirjoitettu ja Jumalan suuri todistettu armo tekee sen vaatimukset tärkeiksi sielulle, niin sisäinen synnintuntomme tulee yhä voimakkaammaksi.

Mitä armollisempi Jumala on, sen raskaammin meitä tietoisuus syntisyydestämme painaa. Ja kun vihollinen nyt ei enää voi pitää ihmistä varmuuden unessa, niin se kuitenkin koko ajan koettaa pitää häntä epätoivossa ja levottomuudessa. Ja siihen se käyttää kaikki mahdolliset keinot: se herättää alituiseen unestaan nukkuneen synnin, se pelottaa ihmistä kaikkialla Jumalan uhkaavilla sanoilla ja kiusaa sielua, pimentää järjen ymmärtämästä Jumalan armoa ja toistaa tavan takaa, miten Jumala pyhyydessään vihaa syntiä kaikissa muodoissa.

Siksi ei ihmisen järki saata tajuta armo-käsitettä sen koko laajuudessa. Opettakoon Jumala jokaisen kristityn ymmärtämään, että hän ei tätä asiaa itse voi tajuta! Kaikki pyhätkin ovat tässä asiassa olleet vain oppilaan kannalla. sen todistaa meille se valitus, kauhu, hätä ja murhe, joka soi Daavidin psalmeissa ja kaikkien pyhien historiassa.

SYYSKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, eivät he ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat käyneet ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Room. 1:21.

Tästä näemme, miten vakavasti Jumala vaatii ihmistä ylistämään häntä sikäli kuin hän tuntee hänet. Jos tunnemme hänet vain viisaana ja kaikkivoipana Luojana, vaatii hän, että me häntä sellaisena kunnioitamme. Silloin jo olemme hänelle velkaa sydämemme rakkauden, kunnioituksen ja kuuliaisuuden. »He eivät ole kiittäneet häntä», sanoo apostoli. Meidän on aina muistettava, että Jumala on kaiken olevaisen luonut. »Hänessä me olemme, liikumme ja elämme.»

Siksi onkin Jumalaa palvellessamme tärkeätä, että aina häntä kiitämme, tunnustamme riippuvaisuutemme hänestä ja kaikessa annamme hänelle kunnian. Ajattele, että pakanoidenkin, joita ei evankeliumin tieto valaise, pitäisi kiittää ja ylistää Jumalaa, kuinka ei siis meidän, joille Herra on puhunut profeettojensa ja oman Poikansa kautta, pitäisi alituisesti Jumalaa ylistää!

Meidän sietää vielä tarkemmin tutkia, miksi meidän on häntä Jumalana ylistettävä. Ne, jotka ymmärtävät, että Jumala on Henki, eivät ainoastaan sanoin, kaunein teoin ja elein häntä kunnioita, vaan myöskin rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Kuten jo sanottiin, tahtoo Jumala, että kunnioitamme häntä samassa määrin kuin hän on itsensä meille ilmoittanut.

Meidän on häntä rakastettava niin syvästi kuin oletamme hänen olevan rakkautemme arvoinen, pelättävä häntä niin paljon, kuin luulemme olevan syytä siihen, uskottava häneen siinä määrin, kuin hän mielestämme on uskollinen ja tosi, meidän on noudatettava hänen tahtoansa kaikessa, missä ajattelemme hänen voivan meitä käskeä. Sellainen on Jumalan ylistämistä Jumalana.

Jos nyt vakaasti tahdomme häntä kunnioittaa, on meidän alennuttava hänen edessään tuntien vikamme ja syntimme, ja myönnettävä, että hän oikein meidät tuomitsee, jos hän heittää meidät pimeyden valtakuntaan. Silloin häntä Jumalana palvelemme, silloin annamme hänelle sen kunnian, jonka hän menetti syntiinlankeemuksen kautta, kun käärme sanoi: »Olisikohan Jumala sanonut, että te kuolisitte.» Kun myönnämme itsemme kuoleman arvoisiksi, niin annamme hänelle kunnian Jumalana.

Mutta Jumala on myös neuvonut meille tien autuuteen, ilmoittanut haluavansa pelastaa kaikki ne, jotka kunnioittavat hänen Poikaansa, - meiltä vaaditaan, että tässäkin noudatamme hänen tahtoansa, emmekä heitä hänen armoansa pois, vaan polvistumme hänen eteensä uskoen hänen armeliaisuuteensa. Sillä tavalla häntä Jumalana palvelemme.

Jos vielä ymmärrämme, että hänen vakaa tahtonsa on, että »ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja noussut ylös», että heidän on sanottava jäähyväiset kaikelle, mikä ei Jumalaa miellytä ja noudatettava hänen toivomuksiaan - silloin vaaditaan, että sen myös teemme ilomielin ja halukkaasti, ja aina sitä paitsi muistamme ikuista anteeksiantoa, jonka hän niin kalliilla hinnalla on hankkinut ja niin vakavasti on meille luvannut.

Kaikki tämä on hänen ylistämistään Jumalana. Ellemme tätä tee ja ellemme hylkää kevytmielisiä ajatuksiamme, ja jos emme anna järkemme johtaa itseämme kulkemaan Jumalan määräämää tietä, silloin Jumala oikeudenmukaisesti rankaisee meitä riistämällä meiltä valonsa, ja pimentämällä ymmärtämättömän sydämemme, kuten apostoli sanoo pakanoista.

Tämän vakavan opetuksen antaa meille tekstimme, ja varsinkin koska meillä on valonamme Jumalan evankeliumi, on meidän se tarkoin muistettava. Kun Jumala on antanut meille sen suuren armon, että on ikuisen voimansa ja Jumaluutensa todistukseksi näyttänyt luomisen ihmeet ja vielä antanut meille Poikansa taivaastaan, josta on tullut meille veli ja uskollinen välittäjä, joka täyttäen lain vaatimukset ja vuodattaen verensä on vapauttanut meidät synnin ja lain kirouksesta. Kun hän sanassaan on meille kaiken tämän vakuuttanut ja joka päivä lähettää meille henkensä auttamaan meitä elämään jumalisesti - se kun aina tarpeen mukaan meitä virvoittaa, valaisee ja kurittaa - kun Jumala on meille kaiken tämän antanut, mutta maailma silti elää huonosti kiittämättä Jumalaa ja ylistämättä häntä hänen armostansa, tehden syntiä ja palvellen epäjumalia, niin kuka silloin saattaa ihmetellä sitä, että Jumala antaa maailman niin sokaistua, että se tuskin hetkeäkään muistaa pelätä kadotukseen joutumistaan!

Mutta jos me, joille Henki on antanut elämän ja valon, jotka olemme maistaneet Jumalan hyvyyttä ja kulkeneet Hengen johdattamina, uudestaan lankeaisimme, jos ajatuksemme tulisivat kevytmielisiksi ja elämämme suruttomaksi ja syntiseksi, niin miten ankarasti Jumala meitä silloin tuomitsisikaan! Vaikka olisimmekin heikot ja syntiset, mutta silti kunnioittaisimme häntä, tunnustaisimme hänelle syntimme, tuomitsisimme itsemme ja pyytäisimme hänen armoansa, niin olisi kaikki hyvin.

Mutta kun halveksimme häntä, käytämme väärin ja uhmaamme sitä valoa, jonka hän on meille antanut, ja sekoitamme totuuden ja vääryyden, niin kuka silloin voi ihmetellä, että Jumala korkeassa vanhurskaudessaan kohtelee meitä niin kuin tämä teksti osoittaa!

SYYSKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Samoin myös Henki auttaa meitä heikkoudessamme. Room. 8:26.

Tässä nyt on kaikkien Jumalan lasten sanomattomien huokauksien lähde: »heikkoutemme.» Aivan kuin omat sydämemme huokaisivat tuon sanan »heikkous»! Apostolikin puhuu siitä ja sanoo »meidän heikkoutemme.» Siis hän lukeutuu itse niiden joukkoon, joita hän pitää heikkoina. Mitä kauemmin me elämme Hengen nuhteessa, sen syvemmin tunnemme oman heikkoutemme, niin että lopuksi sanomme: Kaikki, mikä meissä on, on pelkkää heikkoutta. Jumalan olemus on toisenkaltainen. Mutta me olemme heikkoja, ja se osoittautuu parhaiten sellaisissa asioissa, jotka ovat tärkeitä: hengellisessä ajatustavassamme, uskossamme, toivossamme, rakkaudessamme, kristillisessä vakavuudessamme, valppaudessamme, rukouksissamme ym. Kaikessa sellaisessa tunnemme ensin heikkoutemme.

Vaikka Jumala on antanut meille uuden hengellisen ymmärryksen, niin olemme silti toisinaan kuin sokeat. Emme voi ymmärtää selvintäkään sanaa. Vaikka edessämme on mitä varmimmat todistukset lohdusta juuri neuvottomille syntisille, on kuin emme niitä näkisi. Olemme kuin mies, joka seisoo seinän edessä näkemättä sitä. Emme ainoastaan usko, että Jumala kaikkialla on läsnä, vaan tunnemme sen myös omassatunnossamme. Tunnemme että hän tietää kaikki salaisimmatkin ajatuksemme. Ja kuitenkin elämme toisinaan kuin ei Jumalaa olisi olemassakaan. Emme häntä pelkää kiusauksen sattuessa, emmekä häneen turvaudu hädässä ja rukouksessa. Kuinka se on mahdollista? Se on varmaan heikkoutta.

Vaikka Jumala on meille ilmaissut Poikansa, niin että Kristus on meidän kallein ja arvokkain omaisuutemme, tuntuu meistä kuitenkin toisinaan kuin Kristusta ei olisi, vaan että meidän pitäisi kelvata Jumalalle oman vanhurskautemme avulla. Vaikka Jumala on meille antanut mitä varmimman vakuutuksen autuuden toivostamme, on toivomme ja odotuksemme toisinaan niin heikkoa, että eläisimme pitkät ajat muistamatta, että kuljemme kohti ikuista ihanuutta. Se toivo on meille kuin pelkkä uni.

Sydämemme ja tunteemme sanovat meille, että elämämme olisi lopussa tämän maallisen elämän loppuessa. Vaikka Jumala luo sydämeemme uuden rakkauden, huomaamme usein ajattelevamme vain omaa parastamme. Vaikka jo lapsuudesta sydämessämme varmasti kytee rukouksen henki, ja vaikka rukous meille toisinaan on paras ajanvietteemme, kuten sen pitäisi kaikille Jumalan lapsille olla, niin rukoileminen meitä suorastaan kyllästyttää toisinaan ja kesken rukouksen muistuvat kevytmieliset ajatukset mieleemme. Kaikki tällainen todistaa suurta heikkoutta.

Kun siis sekä myönnämme että toteamme, että heikkoutemme on suuri, niin tulemme melkein toivottomiksi. Mutta apostoli sanoo: »Älkäämme menettäkö toivoamme. Meillä on auttaja. Henki auttaa meitä heikkoudessamme.» Apostoli sanoo, että sen tekee Henki itse. Hän on suuri auttaja, johtaja, lohduttaja, ja asioittemme selvittäjä, jonka taivaallinen Isä on Pojan ansiosta ja pyynnöstä asettanut johtamaan lastensa maallista kulkua.

Mutta ellei Henki itse johda ja lohduta meitä vaaroissa ja vaikeuksissa, jotka meitä tiellämme kohtaavat, emme voi onnellisesti niitä sivuuttaa, vaikka Kristus on niin paljon puolestamme tehnyt ja armon välikappaleet ovat niin moninaiset. Samaan viittasi myös Kristus pois mennessään ja valmistaessaan opetuslapsiaan, kun hän useita kertoja lupasi antaa heille toisen lohduttajan. Hän oli sitä paitsi luvannut heille mitä ihanimpia asioita: hän oli heille vakauttanut, että vaikka hän nyt heidät jättääkin, ei hän jätä heitä orvoiksi. He näkisivät uudestaan hänet ja heitä odottaisi suuri ilo, jota ei kukaan heiltä voisi riistää. Hän oli sanonut, että hänen Isänsä kodissa oli monta asuinsijaa, ja hän meni. nyt valmistamaan heille sijaa. He tiesivät tien, sillä hän itse oli tie ja hän palaisi takaisin heitä noutamaan ym.

Mutta kaiken tämän hän sanoi osoittaakseen, että heitä vielä monet vaarat uhkasivat. Hän lupasi vielä moneen kertaan lähettää heille lohduttajan, totuuden Hengen, joka aina heitä seuraisi, johtaisi heitä totuudessa ja muistuttaisi heitä siitä, mitä hän on heille puhunut.

Painakaamme sydämiimme tieto siitä, että meitä ei ole jätetty yksin, oman onnemme nojaan. Meidän suoriutumisemme taisteluista ei riipu meidän omasta voimastamme. Ei, silloin olisimmekin hukassa. Henki auttaa meitä heikkoudessamme. Alkutekstin sana auttaa merkitsee paljon. Se merkitsee oikeastaan »käy käsiksi tai »ohjaa sitä, joka tarvitsee apua». Henki siis itse auttaa meitä heikkoudessamme, niin että ei ota sitä vielä pois, vaan näyttää meille oman voimansa meidän heikkoudessamme, niin että me lopuksi häntä vain ihailemme ja ylistämme häntä hänen uskollisuutensa, viisautensa ja voimansa tähden.

SYYSKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa. Luuk. 12:35.

Nämä sanat osoittavat kuvaannollisesti juuri samaa, jota Herra jäljessä lausuu: »Ja olkaa te niiden ihmisten kaltaisia, jotka herraansa odottavat, milloin hän palaa häistä, jotta he hänen tullessaan ja kolkuttaessaan heti avaisivat hänelle.» Näiden Herran sanojen hengellinen merkitys on: Odottakaa joka hetki minun tulemistani, pitäkää minua ja minun palvelemistani aina päämääränänne, huolehtikaa siitä, että sydämenne ei kiintyisi mihinkään muuhun, ettei maailma eikä liha sitä valloittaisi sillä silloin ette oikealla tavalla voisi minua palvella ja ilolla vastaanottaa. Minä en näkyväisenä ole joukossanne, vasta kun olen voittanut itselleni morsiameni (so. sen seurakunnan tai sen ihmisjoukon, joka on minulle määrätty) tulen takaisin suuressa kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Olkaa aina valmiit sen päivän varalle.

Sitä varten meiltä vaaditaan kaksi asiaa: ensiksikin on meidän aina oltava häävaatteisiin puetut so. meidän on elettävä uskossa ja joka päivä muistettava Kristuksen vanhurskautta. Siis emme saa unohtaa synnintuntoamme, joka pakottaa meidät turvautumaan Kristukseen. Meidän on aina huolehdittava synneistämme, niin että emme koskaan unohda Kristusta ja hänen sanaansa. Tätä meiltä vaaditaan, että voisimme ilomielin vastaanottaa tuomarin. Sillä, »jolla Poika on, hänellä on elämä». Joka elää hänen lihastaan ja verestään, eli hänen sovintokuolemastaan, hän saa olla varma iäisestä elämästään. Tämä on ensimmäinen ehto, että voisimme autuaina kuolla ja astua Kristuksen tuomioistuimen eteen.

Mutta meidän pitää muistaa, että saavuttaaksemme »varman» ja »rauhallisen pääsyn Herramme ja Vapahtajamme iankaikkiseen valtakuntaan», eikä vain »tulen läpi sinne päästäksemme», pitää meidän huolehtia siitä, että elämme rakkauden hengessä, että ilomielin palvelemme Herraa, ja huolehdimme iäisyysasioista, etteivät maallisen elämän huolet paina sydäntämme ja ettei ahneus tai muut synnit pääse meissä valtaan. Jos kohtelemme vihamielisesti lähimmäistämme, emme voi luottavaisesti lähestyä Jumalaamme. Kaikki sellaiset asiat pitää meidän työntää syrjään ja tehdä rakkauden tekoja, sillä sitä tarkoitetaan sillä, että »kupeemme ovat vyötetyt ja lamppumme palamassa.

Herramme Kristus tahtoo tällä tavalla erikoisesti kehottaa meitä tukahduttamaan lihallisen ja kevytmielisen elämämme. Se selviää vielä paremmin meille 45. ja 46. säkeessä, jossa hän sanoo: »Mutta jos se palvelija sanoo sydämessään: »Herrani tulo viivästyy ja rupeaa lyömään palvelijoita ja palvelijattaria, sekä syömään ja juomaan sekä päihdyttämään itseään, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota ja hetkenä, jona hän ei arvaa.» Tämä palvelija tosin kuvaa kelvotonta kristittyä - vieläpä luopiota, kuten näemme siitä, että häntä kohtasi ikuinen vihan tuomio, josta Herra sanoo: »Hän hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman tuomion kuin uskottomille.»

Mutta älkäämme unohtako, että tällainen loppu saattaa odottaa kristittyäkin, jos hän tulee välinpitämättömäksi ja suruttomaksi, eikä pelkää vaaroja eikä välitä varoituksista. Sellainen suruttomuus juuri johtaa lankeemukseen, henkiseen kuolemaan ja ikuiseen kadotukseen. Siksi onkin varmaa, että jos tahdomme pelastua, on meidän ehdottomasti tarkoin muistettava Kristuksen varoitus, että jos muutumme maailmallisiksi ja suruttomiksi, niin emme voi toivoa Jumalan armoa ja vanhurskautta emmekä voi luottaa siihen huolehtivaan Henkeen, joka oli luonamme, kun Jumala meidät käännytti.

Emme koko pyhästä Raamatusta sen ainoaltakaan sivulta löydä kohtaa, joka vakuuttaisi suruttomalle ihmiselle menestystä. Siinä ei sanallakaan mainita, että Jumala olisi niin armollinen, että hän, vaikka et välittäisikään synnistä ja pahasta hengestä, kuitenkin sinua armonsa kautta auttaisi. Sitä ei Raamattu lupaa. Vain siinä tapauksessa, että syntinen antaa itseänsä kurittaa, että hän katuen, taistellen ja rukoilen parantaa itsensä, luvataan hänelle armo, vieläpä vaikka hän olisi langennut hyvin syvällekin. Silloin kaikki tulee hyväksi - muuten ei.

Sielunvihollisen joukot saattavat suruttomat turmioon. Täällä pahuuden maassa pelastuu ihminen taistellen ja peläten, jos hän luottaa Jumalan vahvuuteen, muuten hän suruttomana ja huolettomana joutuu turmioon. Samoin on laita todellisessakin taistelussa. Samaten käy sen, joka pyrkii ylöspäin vuolasta virtaa. Jos hän haluaa onnellisesti sivuuttaa jyrkän putouksen, hän ei saa nukkua veneeseensä, sillä silloin kuljettaa virta häntä mukanaan kuohuihin.

Meidän luontommehan on niin turmeltunut, että se aina tahtoo johtaa meitä pois autuuden tieltä. Samoin koettavat maailma ja paha henki meitä alituiseen johtaa huonoon suuntaan. Kaikesta tästä selviää, miksi meidän aina on välttämättä muistettava Herran kehotus: »Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa.»

SYYSKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isä kirkastettaisiin Pojassa. Joh. 14:13.

Tästä näemme, mitä merkitsee Jeesuksen nimeen rukoileminen. Se on melkein samaa kuin vetoaminen Jeesuksen välittäjäasemaan. Itse käsite, toisen nimeen rukoileminen, on melkein samanlaista kuin mikä meille on tuttua jokapäiväisessä elämässämme nykyäänkin, kun rikas ja arvossapidetty mies antaa nimensä ja suorituksensa jollekulle köyhälle apua tarvitsevalle. Jos köyhällä on tuollaisen rikkaan, arvovaltaisen miehen suositus, kääntyy hän luottavaisena avunantajan puoleen. Auttaja on valmis rohkeasti antamaan apunsa edes kysymättä, milloin köyhä voi maksaa takaisin saamansa avun, sillä hänelle riittää takuumiehen nimi. Niin käy kun voi turvautua toisen nimeen.

Tästä saamme jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä Jeesuksen nimeen rukoileminen merkitsee. Se lausutaan kirkkorukouksissamme tavallisesti julki seuraavin sanoin: »Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme nimeen.» Mutta Johanneksen evankeliumin 14. luvussa, josta luemme tekstimme sanat, saamme lisämerkityksenkin näille sanoille. Siinä käy ilmi, että kun rukoilemme Jeesuksen nimeen, on meidän rukoiltava hänen mielensä mukaan.

Mutta osataksemme rukoilla Jeesuksen ansioon turvaten ja hänen tahtonsa mukaan pitää meidän antaa Hengen vaikuttaa sydämessämme, että meistä tulisi todellisia Jeesuksen opetuslapsia ja Jumalan lapsia. Olemme luonnostamme eläytyneet siihen ajatukseen, että Jumala katsoo puoleemme ja on meille armollinen, kun elämme jumalisesti ja kuuliaisesti. Mutta sen sijaan emme voi odottaa, että hän kuulisi rukouksiamme meitä kohtaan, jos sydämemme syyttää meitä synnistä ja arvottomasta käytöksestä.

Niin itsekylläisiä me olemme, että oikeatkin Jumalan lapset, jotka kääntyessään ovat tunteneet itsensä aivan mitättömiksi ja kehnoiksi, ja vain hädin tuskin ovat ajatelleet Jeesuksen armoon turvaten voivansa kulkea ahtaan portin lävitse, vähitellen maallisen elämänsä aikana ovat hairahtuneet uskomaan, että Jumala on heille armollinen ja kuulee heidän rukouksensa, jos he vain noudattavat hänen käskyjänsä. Samoin he ajattelevat, että hän heille vihastuu eikä kuule heitä, jos he antavat synnin saada vallan heissä ja jos he huonosti käyttäytyvät.

Mutta jos rukoilemme siinä mielessä, että Jumala meidän oman kelvollisuutemme tähden meitä kuulisi, on aivan päinvastaista kuin että rukoilisimme Jeesuksen nimeen ja hänen välittäjän asemaansa vedoten. Paljon armoa ja paljon nöyryyttävää kokemusta me tarvitsemme ymmärtääksemme, mitä todella merkitsee, että vain Jeesuksen nimen ja hänen ansionsa tähden saamme armon ja hyvän osan, vaikka itse ansaitsisimme vain tuomion.

Mutta jos Jumalan uudestisyntyneille lapsille tämä on vaikeata, kuinka vaikeata silloin onkaan kääntymättömien rukoilla oikein ainoatakaan rukousta vain vedoten Jeesuksen ansioon!

Yhtä mahdotonta on tällaisen kääntymättömän rukoilla Jeesuksen tahdon mukaan. Hänen sydämensä huolet ja huokaukset eivät voi olla samat kuin Jeesuksen. Ja sitähän juuri myöskin merkitsi Jeesuksen nimeen rukoileminen. Sillä rukoushan on sydämemme halujen ja toivomuksien julkilausumista. Mutta ajattele, mikä armon ihmetyö on tapahtunutkaan, kun huomaan uskoni kautta saaneeni sellaisen sydämen, että vaikka en ajattelekaan Jeesuksen esimerkkiä ja määräyksiä, vaan suoritan jokapäiväisiä askareitani, kuitenkin sydämessäni tunnen samoja huolia ja toivomuksia, joita on Herran rukouksessa ja muissa Jeesuksen lausunnoissa.

Ajatukseni ja toivoni on, että Jumala armossaan antaisi valtakuntansa vahvistua minun ja toisten sydämissä, tunnen, että suurin iloni on kuulla, miten Jumalan teot ovat vaikuttaneet ihmissieluun, tai huomatessani Jumalan valtakunnan kasvavan jollakin paikkakunnalla ja Jumalan nimen kunnian lisääntyvän. Sama asiahan sisältyy Isä meidän rukouksen kahteen ensimmäiseen kohtaan: »Pyhitetty olkoon sinun nimesi. lähestyköön sinun valtakuntasi.» Tämän saman asian takia Jeesuskin vain täällä vaelsi, siksi hän alistui kuolemaan, ja uhrasi kaikki voimansa pelastaakseen sieluja ja laajentaakseen autuudenvaltakuntaa maan päällä.

Sinä, joka ehkä huolehtien ja huokaillen ajattelet samaa asiaa, sielujen pelastusta ja autuutta, iloitse ja ihmettele sitä armoa, että osaksesi on tullut, sinulla on sama mieli kuin Jeesuksella oli. Tuntukoon koko maailma muuten sinusta synkältä ja ahtaalta, sielussasi on armon ihmetyö, joka tuhatkertaisesti voittaa kaikki maalliset huolet. Kun ajattelematta Jeesuksen esimerkkiä tai Isä meidän rukousta öin ja päivin huokaat: tapahtukoon minussa Jumalan tahto, vaikkakin se olisi ristiriidassa oman tahtoni kanssa. Voisinpa täyttää Jumalan tahdon! Silloinhan sydämessäsi kaikuu kolmas rukous: Tapahtukoon Sinun tahtosi!» Iloitse siitä sydämesi ihmeestä, että mielesi on kuin Kristuksen. Mikä armo ja autuus onkaan, että meissä ja Jumalassa asuu sama Henki! Sehän todistaa, että meillä on osamme »Jumalan olemuksesta».

SYYSKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. 1 Sam. 15:22.

Huomaamme tästä, että Jumala kaipaa vain meidän kuuliaisuuttamme. Opimme tästä, että Jumalalle ovat kaikki työmme saman arvoiset, jos ne vain ovat Jumalan käskyjen mukaiset. Jumalan käskyn, niin suuren kuin pienenkin, täyttäminen on tärkeä tehtävä, olkoonpa kysymys vaikka vain oljenkorren nostamisesta.

Mutta jos Jumala ei ole jotain meille antanut tehtäväksi, ei merkitse mitään, vaikka herättäisimme kuolleet eloon tai käännyttäisimme koko maailman. Niinpä siis vain Jumalan lausumat toivomukset ja käskyt ovat meidän »jalkojemme kynttilä ja vaelluksemme ohje.»

Ottakaamme siis tarkoin huomioon, mihin Jumala on meitä käskenyt. Jumala on asettanut jokaiselle kristitylle kahdenlaisia velvollisuuksia: ensiksikin yksityisiä eli kutsumuksen velvollisuuksia ja toiseksi yleisiä eli tilapäisiä rakkaudenosoituksia lähimmäisiämme kohtaan. Edellisistä sanoo Raamattu: »Pysyköön kukin Jumalan edessä siinä asemassa, missä hän on kutsuttu - kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä. Vaeltakoon kukin siinä asemassa, missä Jumala on hänet kutsunut. Ei ympärileikkaus ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus ole mitään, vaan Jumalan käskyjen pitäminen on tärkeä.»

Yhteisistä velvollisuuksista sanotaan: »Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää samoin heille. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Niin on siis rakkaus lain täyttymys.» Kuitenkin on meidän että juuri kutsumuksemme töitä täyttäessämme suoritamme rakkauspalveluksemme lähimmäistämme kohtaan. Vain harvat ihmiset tajuavat, että Jumala juuri kutsumuksessamme on asettanut meille ensimmäiset ja tärkeimmät vaatimuksensa.

Meidän on siksi tarkoin pantava merkille, että ylhäältä Jumalan taivaallisesta valtaistuimesta aina maan syvimpiin uumeniin vallitsee kaikessa Jumalan määräämä järjestys. Jumala, joka on »järjestyksen Jumala», on niin asettanut että toinen on hallitsija ja toinen alamainen. Toinen isäntä, toinen palvelija. Toinen isä tai äiti, toinen lapsi. Toinen naimisissa oleva, toinen naimaton. Toinen rikas, toinen köyhä. Samoin on ruumiissamme eri jäsenillä silmän, korvan, käden ja jalan tehtävät.

Jumalan ensimmäinen vaatimus on, että jokainen hoitaa tehtävänsä, että hallitsija hallitsee hyvin, alamainen tottelee uskollisesti. Että silmä näkee ja antaa korvan kuulla, jalka astuu ja jättää työn tekemisen kädelle. Miten ihanaa elämä maan päällä olisikaan, jos jokainen ajattelisi, että Jumalan ensimmäinen tahto ja vaatimus on, että jokainen täyttää oman kutsumuksensa.

Jos arkiaskareissamme ja tavallisissa toimissamme ollessamme ajattelisimme olevamme pyhässä temppelissä, ja ottavamme osaa kauniiseen jumalanpalvelukseen, tuottaisimme iloa Jumalalle. Mutta siihen ei riitä vain näkevä silmämme, vaan meillä pitäisi olla hengellinen silmä, joka huomaisi Jumalan järjestyksen ja käskyn. Jos ruumiilliset silmämme näkisivät edessään Jumalan ja me kuulisimme hänen pyytävän meiltä palvelusta, vaikkapa kaikkein vähäpätöisintäkin, niin se ei meistä tuntuisi halvata, vaan me pitäisimme sitä arvokkaana, ja me suorittaisimme sen ilolla vain saadaksemme Jumalaa palvella.

Luther sanoo: »Jos Jumala enkeleineen joskus tulisi luoksesi, ja käskisi sinun lakaista lattian, tulisit varmaan siitä niin iloiseksi, että et tietäisi, miten sen tekisit, ei siksi, että työ olisi vaikea, vaan siksi, että hän sitä olisi pyytänyt.» Ja nyt Jumala todella on sinun käskenyt suorittaa sellaisia töitä, kun hän esimerkiksi on tehnyt sinut palvelijattareksi tai lapseksi, sillä heille hän on sanonut: »Olkaa isännillenne kuuliaiset» ja »Kunnioita isääsi ja äitiäsi». Toisin sanoen tee, mitä sinua käsketään tekemään. Se on siis Jumalan käsky. Kun siis isäsi, äitisi, isäntäsi tai emäntäsi käskee sinun tehdä jotain, seisoo Jumala vierelläsi muistuttaen neljännestä käskystä ja sanoen: mene ja tee se! Siksi apostoli sanoo: »Olkaa alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestysvallalle Herran tähden.» Huomatkaa: Herran tähden!

Eikö tämä sana juuri sisällä, että inhimillinen järjestys pohjaltaan on Jumalan järjestystä, nimittäin niin kauan, kuin se on kunnollista inhimillistä järjestystä, eikä ilkeätä niskoittelua Jumalan käskyjä vastaan. Se on Jumalan järjestys, koska Jumala sen on määrännyt. Kristittyjen on tärkeätä ja välttämätöntä tarkoin huomata sellaiset Raamatun kohdat, ja heidän on usein tätä muistettava. Sillä kiusaaja koettaa tehdä meidät hitaiksi ja saattaa meidät laiminlyömään velvollisuuksiamme.

Toisia se koettaa kaikin voimin tehdä tyytymättömiksi ja epävarmoiksi, niin että he luopuvat kutsumuksestaan. Joku tulee kateelliseksi eikä viihdy missään, vaan kulkee paikasta toiseen. Muistakaamme siksi kaikissa olosuhteissa, että Herra on sanonut: kuuliaisuus on parempi kuin uhri!

SYYSKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt. Jes. 49:14.

»Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt», sanoo Herra. Tämä Herran vakuutus osoittaa murheellisille, maan päällä kulkeville Jumalan lapsille, että hän ei voi heitä unhoittaa, vaikka tahtoisikin. Mutta sitä hän ei tahdo, sen hän nimenomaan vakuuttaa. Samallahan hän unohtaisi kätensäkin, jos sinut unohtaisi, koska nimesi on kuin muistikirjoituksena hänen silmiensä edessä! Mutta Herran tarkoitus on syvempikin. Hän ei ole vain niin piirtänyt meitä käsiinsä, kuin meillä on rakkaimpamme nimi sormukseemme kaiverrettuna, vaan tässä tarkoitetaan kämmentä: jo kauan ennen kuin nämä sanat lausuttiinkaan, on Herran Henki Vanhassa testamentissa sanonut Daavidin 22. psalmissa kertoessaan Kristuksen käsien ja jalkojen lävistämisestä: »Käteni ja jalkani he ovat lävistäneet.»

Täydellä syyllä piispa Hersleb selittääkin, että sanat »käsiini olen minä sinut piirtänyt» viittaavat Kristuksen käsien naulanjälkiin, jotka hän ylösnousemisensa jälkeen niin usein näytti opetuslapsilleen. Hersleb jatkaa: »Kristuksen käsien reiät muistuttavat häntä alituisesti niistä, joiden tähden hän on antanut itsensä lävistää. Hän ei ole merkinnyt meitä vain musteella, vaan myös omalla verellään. Hän ei ole sitä tehnyt kynällä, jonka jälki kuluu, vaan rautanauloin - niin että hän ei koskaan unohda meitä. Ei hän sitä koskaan tahdokaan tehdä. Daavidkin sanoo: »Jos unohdan sinut, Jerusalem, niin rauetkoon oikea kätenikin!» Niin tahtoo Herrakin tässä sanoa: »Älä pelkää, huokaava sydän, että unohtaisin sinut, niin kauan kuin en unhoita oikeaa kättäni, molempia käsiäni, joihin olet piirretty. Minun täytyy ensin unohtaa omat käteni ennen kuin voin unohtaa sinut.»

Herran sanojen merkitys on todella suuri. »Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt.» Suurta oli myös se, että Kristus lähti maan päältä käsissään naulain jäljet. Mutta meidän on helpointa ymmärtää ja meille on tärkeintä se, että nimemme ainiaaksi ovat kirjoitetut Kristuksen haavoihin, niin että Jeesus Kristus on meidänkin syntimme hyvittänyt. Sen Raamattu selvästi todistaa. Vaikka maailma tuntuisi kuinka synkältä tahansa, emme pääse siitä tosiasiasta, että syntimme ovat sovitetut. Vaikka olisimme luopuneet ja olisimme. Herran hyljänneet, eikä nimemme olisi enää elävien kirjoissa, olemme kuitenkin merkityt Kristuksen sovitusmerkkiin, so. meidän tähtemme on se sovitus tapahtunut, eikä se koskaan tule olemattomaksi, vaan se on aina kelpoinen ja antaa meille aina autuuden, kun sitä toivomme.

Sitä tarkoitti hengellinen laulaja sanoessaan: »Jumalan kiitos, minun ei enää tarvitse pelätä, kun olen kirjoitettu sinun haavoihisi. Ennen kiellät itsesi ja isäsi, ennen kuin voit minun nimeäni pois pyyhkiä.» Kuinka se on mahdollista? Entä jos olen luopunut Herrasta! Siihen voidaan vastata: vaikka nimeni olisikin pyyhitty pois elävien kirjoista, on se aina tallella Kristuksen haavoissa, todistuksena sille, että minulla on osani hänen sovintokuolemassaan. Tämän takia kaikki pahakin voi aina korjaantua, eikä Jumala koskaan minua voi unohtaa. Siihen voimme vedota, kun muu näyttää pettävän. Ei nähden, vaan uskoen on meidän vallattava itsellemme Jumalan valtakunta!

SYYSKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. Fil. 4: 7.

Joka kristillisen elämän vaihtelevissa oloissa tahtoo aina pysyä vahvana ja vahvistaa sydämensä rauhaa, tutkikoon ennen kaikkea ahkerasti rauhan evankeliumia. Se on oikea tie Jumalan rauhaan. Evankeliumin on aina autettava meitä, kun järjen, tunteen, omantunnon ja pahan hengen hyökkäykset koettavat meitä horjuttaa. Jumalan sana ja sakramentit ovat meille näitä rauhanhäiritsijöitä vastaan turvanamme.

Lohduttajamme puhuu meille ja sanoo: älä pelkää! Ole luottavainen! Jos sinä olet syntinen, niin on Kristus vanhurskas: sinä kuljet siinä valtakunnassa, jossa ei syntiä lueta sinun virheeksesi. Sinä olet siinä maassa, jossa syntiä ei sinulle lueta, sinä et nyt ole töiden valtakunnassa, joka vallitsee armoa, vaan armon valtakunnassa joka vallitsee töitä. Jumala on ainaiseksi sopinut kanssasi, ja hän on vannonut, ettei hän koskaan ole sinulle vihastuva. Tämän Jumalan valtakunnan oikean rauhan pasuunan on aina soitava korvissamme ja sydämessämme, jos täällä tahdomme rauhaa.

Mutta paitsi sanaa tarvitsemme myös Herraa itseänsä, so. meidän on usein rukoiltava Pyhän Hengen rauhaa sydämeemme. Kristityn pitää, kuten Pretorius sanoo, »joka aamu herätessään ja usein päivän aikana rukoilla. Varjelkoon Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä, sydänparkani rauhallisena, niin että kiusaajan valta, maailman pahuus ja muu surkeus eivät minua valtaisi.»

Kuinka toivottavaa olisikaan, että Jumalan rauha aina vallitsisi kaikkien Jumalan lasten sydäntä ja mieltä! Armelias Jumalahan toivoo sydämestään, että emme kuluttaisi päiviämme surren ja epätoivoa tuntien, kun kuitenkin olemme niin kalliisti ostetut. Jumalan silmissä olemme kallisarvoiset, niin kauniisti puetut, niin rikkaat ja onnelliset Kristuksessa, siksi meillä myös pitää olla hänen rauhansa. Apostoli sanoo nimenomaan: Olkaa aina iloiset, sillä se on Jumalan tahto teistä.» Ja Kristus itse: »Minä olen tullut, jotta heillä olisi elämä ja olisi yltäkyllin.»

Huomaa, että tämä oli Kristuksen sovituksen päätarkoituksia, kuten siitä varta vasten sanotaan: »Rangaistus, joka meille rauhan tuotti, oli hänen päällänsä, ja hänen haavojensa kautta olemme me parannetut.» Ja taas: »Vanhurskauden hedelmä on rauha ja vanhurskauden hyödytys iäinen hiljaisuus ja lepo.»

Siksi mitä iloisempi ja rauhallisempi joku on Kristuksessa, sen tyytyväisempi Jumala on. Mitä iloisemmat olemme, sen enemmän kunnioitamme ja kiitämme Kristusta, joka on tämän rauhan ja ilon aiheuttaja. Eihän kristityllä muuten olekaan paljoa iloa maan päällä. On välttämätöntä tässä pahassa maailmassa, joka on lihan, kiusaajan ja pahuuden taistelua ja hyökkäyksiä täynnä, että sydämessämme on suuri ja horjumaton Jumalan rauha.

Jeesuskin sanoo lopettaessaan jäähyväispuheensa opetuslapsilleen iltaa ennen kuolemaansa: »Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman.» Vapahtajan vakava tahto siis oli, että meillä olisi Herran rauha, vaikkakaan kukaan muu ei paremmin kuin hän tiennyt, miten syntisiä ja kelvottomia me olemme! Kun hän silti suo meille rauhan, vieläpä kärsii ja kuolee sen tähden, lohduttaa ja puhuu ystävällisesti meille, että meillä olisi Herran rauha, niin onhan toki kohtuullista, että olemme rauhalliset hänen turvassaan, kuten pieni lapsi äitinsä sylissä.

Tämä rauhahan juuri ennen kaikkea vahvistaa meitä ja kiinnittää sydämemme Kristukseen, elähdyttää ja antaa meille voimaa kaikkeen hyvään. Kirjoitettu on: »Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.» Ja taas: » Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne.»

Kun uskoni kautta olen saavuttanut Jumalan rauhan, voin vaikka mitä tehdä ja kestää. Silloin saa kuka tahansa olla minulle epäystävällinen, kun olen varma Jumalan ystävyydestä. Silloin voi mikä maallinen koettelemus tahansa kohdata minua, kun minulla on ilonani taivaallinen aarteeni. Jokainen kristitty muistakoon siis, että Jumalan rauha varjelee sydäntämme ja ilo Herrassa on väkevyytemme.

SYYSKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Katso, Herran käsi ei ole lyhyt auttamaan eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan. Jes. 59:1.

Monet ihmiset, jotka muuten osoittautuvat tosi kristityiksi, ovat niin huolen ja murheen vallassa, niin kuin ei mitään apua olisi, niin kuin heillä olisi huoli, jossa Jumala ei voisi auttaa, aivan kuin Jumala olisi kuollut tai tunnoton, ja Korkeimman lasten pitäisi surra. Muuten heillä kyllä tuntuu olevan uskoa ja ajatuskykyä kylliksi. Mutta kun jokin hätä ja vaikeus heitä huolestuttaa, niin he huokaavat ja surevat, kuin ei heillä olisikaan Jumalaa ja Vapahtajaa. Jos heitä kehotetaan turvaamaan Jumalaan, vastaavat he: »Tiedän kyllä, että Jumala oli voimakas ja uskollinen. Mutta tämä on sellainen tapaus, jota ei voida auttaa.» Tällainen surumielisyys saattaa ajoittain vallata jokaisen kristityn.

Mutta jos kristitty tuntee itsensä onnettomaksi tai jonkin asian auttamattomaksi, on hän synkkä, epäuskoinen ja erehtynyt. Herra vastaa meille aina: »Onko käteni nyt niin lyhyt, että se ei voi auttaa, vai onko voimani niin heikko, ettei se voi pelastaa? Eikö sydämeni enää syki teidän tähtenne? Missä on se erotodistus, jonka annettuani olen teidät hylännyt? Tai missä on se korkorahan kantaja, jolle olen teidät myynyt?»

Kristitty siis kokonaan erehtyy ajatellessaan, että hänen täytyy olla onneton. Jumalan lapsi ei koskaan voi olla oikein onneton. Sillä jo Jumalan lapsena oleminen on niin suuri onni, että jokainen auttamatonkin maallisen elämän onnettomuus on sen suhteen kuin hiekkajyvänen koko maapalloon verrattuna.

Herrammehan voi meitä kaikessa auttaa. »Herran oikea käsi voi kaiken muuttaa.» Ja jos Herra ei pidä jotain muuttamisen tai auttamisen arvoisena, ei se saa tuottaa Jumalan lapselle murhetta. Sillä apostolin sanoihin vedoten voimme uskoa kaiken, mikä tapahtuu, olevan heille onneksi: »Tiedämme, että niille, jotka Jumalaa rakastavat, kaikki parhaaksi kääntyy.»

Jumalan lapsilla on muihin ihmisiin verrattuna se suuri etu, että tapahtuupa mitä tahansa, on se heille hyödyksi. Maailman lapsella saattaa olla enemmän kultaa ja hopeaa, enemmän taloja ja kartanoita, enemmän ruokaa ja vaatteita, enemmän iloja ja huvituksia. Mutta hän ei koskaan pääse siihen onnelliseen asemaan, missä Jumalan lapset elävät, että kaikki kääntyy hänelle parhaaksi, vaan päinvastoin vahingoksi. Ja kun hänen mielestään hänellä oli mitä parhain olo ja hänen omansa on korkeimmillaan, on hän pahan hengen orja ja ikuisen kadotuksen perijä.

Kun Jumalan lapset sen sijaan luulevat vajonneensa kaikkein syvimmälle kärsimysten ja vaikeuksien kuiluun. Kun Job istuu säkkiin puettuna tuhkassa ja hieroo valitellen haavojaan, kun Jeremia makaa kurakuopassa, Daniel jalopeuran luolassa ja köyhä Lasarus riepuihinsa puettuna rikkaan oven edessä. Silloin on heidän kohtalonsa kuitenkin niin onnellinen, että he ovat Herran silmäteriä, vanhurskauden lapsia, pyhää kansaa, jonka enkelit lopulta kantavat Aabrahamin helmaan.

Sen takia siis Jumalan lapset eivät koskaan voi olla onnettomat. Onnettomuus on heille itselleen hyödyksi - ja vieläpä itse synti, joka on suurin paha, ei ole heitä tuomitseva, kiusaaja ei heitä voita, kuolema ei vahingoita heitä, vaan kaikki nämä julmat viholliset ovat heille Herran viittauksesta joksikin hyödyksi.

Siitä näemme, että ei ole sellaista hätää, jossa Jumala ei voi meitä auttaa. Ei ole sellaista voimaa, joka erottaisi meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Ei mikään vihollinen voi temmata Kristuksen karitsoita hänen luotansa. Jos he joskus joutuvat kadotukseen, tapahtuu se sentähden, että he kuten ensimmäiset esi-isämme omasta tahdostaan luopuvat Kristuksesta, omasta tahdostaan ovat noudattamatta hänen ääntään, ja antavat käärmeen äänen ja synnin petoksen lumota itsensä. Tämä siis on sen tärkeän totuuden pohjana, että ainoakaan kristitty ei joudu häviöön niin kauan, kuin hän kunnioittaa ja pelkää Jumalan sanaa ja antaa sen johtaa itseänsä.

Ei, niin kauan kuin hän sen muistaa, ei mikään voima voi häntä erottaa Kristuksen rakkaudesta, vaikka hän olisi miten heikko tahansa, vaikka kaikki tuntuisi mahdottomalta ja vaikka hän olisi miten kurja tahansa. Kaikki on autettavissa, jos hän vain etsii Herran apua sillä tavalla, kuin Herra häntä on luvannut auttaa. Sillä olisi mahdotonta, että joku, joka Herraan luottaa ja häneltä apua anoo, lopuksi kuitenkin joutuisi häpeään.

Tutkikaa Raamattua aikojen alusta ja etsikää sieltä, onko kukaan, joka on Herraan luottanut ja häneen turvautunut, koskaan joutunut häpeään. Ei, kristityn ei kannata toivottomana surra. Herra auttaa häntä kaikessa. Hän, on aina meidän Isämme, kaikkivoipa ja uskollinen Isämme, joka huolehtii kaikessa lapsistaan, ottaa kaikkeen osaa, mitä tapahtuneekin, sekä auttaa, varoittaa ja hoitaa, kuten Raamatussa sanotaan: »Näin sanoo Herra Sebaot, joka teihin koskee, koskee minun silmäterääni.»

SYYSKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Sillä se on armoa, että joku Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. 1 Piet. 2:19.

Saarnassaan 15. sunnuntaina Kolminaisuudesta sanoo Luther: »Jumalan käskyjen noudattamista sanotaan yleensä Jumalan palvelemiseksi, samoin sen tekemättä jättämistä, minkä hän on kieltänyt. Tällä tavallahan koko maailma olisi täynnään Jumalan palvelemista ei vain kirkossa, vaan myös kotoisissa töissä, keittiössä, kellarissa, työpajassa, pellolla, porvareitten ja talonpoikain kodeissa, jos vain oikein menettelisimme askareitamme hoitaessamme. Sillä totta on, että Jumala on järjestänyt sekä kirkon että myös maalliset toimet, ja kaikki käytännölliset askareet. Siis kaikki, jotka niitä suorittavat, etusijassa äiti ja isä, sitten lapset ja lopuksi palvelijat ja naapurit, kaikki he yhdessä palvelevat Jumalaa. Sillä se on hänen tahtonsa ja määräyksensä. Jos siis ihminen hoitaisi työnsä ja toimensa tunnollisesti, voisi hän vaivoistaan huolimatta olla iloinen ja hyvällä tuulella, eikä mikään tuntuisi hänestä vaikealta. Mutta kiusaaja koettaa kaikin voimin estää ihmistä olemasta tyytyväinen ja koettaa jokaisessa herättää vastenmielisyyttä hänelle määrättyyn tehtävään, niin että ihmiset eivät rakastaisi työtänsä eivätkä siitä Jumalaa kiittäisi.» Näin siis sanoo Luther.

Nyt siis me kaikki vain tarvitsisimme nöyrän sydämen, hengellisen näkemiskyvyn, uskoa, rakkautta ja halua Jumalan lain täyttämiseen. Tarvitsemme hengelliset silmät, että näkisimme, kukin virkaamme ja kutsumustamme täyttäessämme Jumalan edessämme, näkisimme Jumalan käskyt ja tahdon, emmekä ajattelisi vain työtämme sellaisenaan.

Toiseksi meiltä vaaditaan suurta kärsivällisyyttä, sillä paha henki koettaa tehdä meille arvomme ja olosuhteemme epämieluisiksi ja vastenmielisiksi. Mikä armo onkaan silloin saada rakastaa Jumalaa! Silloin maalliset vaikeutemme haihtuvat, ja me kärsimme, koska se on hänen tahtonsa ja kestämme kaiken kärsivällisesti! Apostoli Pietari sanoo: »Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin. Sillä se on armoa, että joku Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä silloin, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on armoksi Jumalan silmissä. Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän edestänne, jättäen teille esikuvan, jotta noudattaisitte hänen jälkiään.» Palvelijat ja lapset, huomatkaa, että sanotaan: »Ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.» Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden - kestää vaivoja - sillä se on armoksi Jumalan silmissä - sillä siihen te olette kutsutut - koska Kristuskin kärsi teidän edestänne.

On todella armoksi, kun lapsi, joka uskoo Vapahtajaan, kärsii jumalattomien vanhempiensa ja sisarustensa nurjuutta, mutta kestää sen nöyrästi, kärsivällisesti ja rohkeasti Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden. Ei asetu turhaan vastarintaan, eikä sen tähden tule surulliseksi ja murheelliseksi, eikä tule jälleen maalliseksi mieleltään, vaan kestää kärsivällisesti luottaen Herraan ja häneen turvaten, sillä Herra on hänen ystävänsä ja Vapahtaja hänen turvansa. Se on todella armoksi. On armoksi, kun uskovainen kristitty, jolla on jumalaton puoliso »Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden» kestää murheensa, kärsii vääryyttä, ja osoittaa rakkautta puolisolleen hänelle alituisesti anteeksi antaen.

Armoksi on, kun hurskas isä tai äiti, jolla on jumalattomia ja pahantapaisia lapsia, väsymättömällä lujuudella, kärsivällisyydellä ja rakkaudella työskentelee heitä kasvattaessaan, neuvoessaan, rangaistessaan, anteeksi antaessaan, muistuttaessaan ja aina muistaa heitä kääntyessään rukouksissaan Herran puoleen.

Armoksi on, kun uskollinen opettaja, jolla on hedelmätön maaperä muokattavanaan, kuitenkin rakkaudella ja kärsivällisesti työskentelee väsymättä - uutterasti ja lempeästi, julkisesti ja yksityisesti ja kaikkina aikoina koettaa rangaisten ja neuvoen ohjata kestäen nöyrästi koko maailman, ammattiveljiensä ja kaikkien pahansuopien vihan – ennen kaikkea harjoittaen itseään ja ylläpitäen omaa armoa elämäänsä.

On armoksi, kun hurskas opiskelija kärsivällisesti sietää jumalattomien tovereittensa pilkan, ei anna maailman itseänsä tahrata, ja omistaa itselleen narrin nimen Kristuksen tähden, uhraa auliisti hänelle omaisuutensa, ja vain kutsumuksesta ja velvollisuudentunnosta tutkii pakanallisia kirjailijoita, historiaa ja muita tieteitä pitäen taivaallisia asioita sydämensä mieliaskarteluna.

On armoksi, kun hurskas käsityöläinen Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden» on rehellinen ja uskollinen ammatissaan, mieluummin kärsien köyhyyttä ja kieltäymyksiä kuin ammattiveljiensä tavoin vääryydellä ja petoksella hankkien itselleen voittoa.

Tällä tavalla on kullakin omassa ammatissaan koettelemuksensa ja vaikeutensa. Tarvitaan kärsivällisyyttä, hengellistä näkemiskykyä ja sydäntä huomaamaan ja rakastamaan Jumalan suosiota, pysymään lujana ja horjumattomana, uskollisena ja ahkerana kutsumuksessaan. Lähimmäistämme palvellen ja siten täyttäen Jumalan tahdon vaellamme oikein elämämme.

Auta minua, Herra Jeesus, vaeltamaan sinun pelossasi ja elämään pyhästi sinun tahtosi mukaan. Auta minua myös mielelläni palvelemaan toisia ja kiittämään sinua sanoin ja teoin kaikesta! Ja tule sinä Herra, anteeksiantaja ja kaiken puutteen poistaja minunkin luokseni! Uudista mieleni, voimani ja tahtoni, niin että sydämestäni sinua rakastaisin!

SYYSKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, jolla rikastuisit. Ilm. 3:1

Huomatkaa, että Herra sanoo: »Osta minulta.» Tarkatkaa, mitä merkitsee, että Herra hartaana, majesteetillisena ja vakavana sanoo kehottavalla äänellä: »Neuvon sinua, että ostat minulta, minulta!» Tällä tavalla hän, tarmokkaasti hylkää kaikki meidän omat työmme ja painostaa sitä, että Jumalalle ei kelpaa muu kuin se, mikä on Pojan tekemää. Mutta »osta»? Miten se tapahtuu?

Herra sanoo: »Kaikki janoavaiset, tulkaa vetten tykö, tekin, joilla ei ole rahaa. tulkaa ostakaa ja syökää, tulkaa, ostakaa rahatta ja hinnatta viiniä ja rieskaa. Tässä siis sanotaan »ilman rahaa! Samalla tavalla ostamisesta sanoo hän: »Neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, so. neuvon sinua, että jätät oman työsi, ja vain uskot ja otat vastaan minulta.

Hän kyllä puhuu puolittain rankaisevalla äänellä ja vakavan kehottavasti. Mutta sehän on yhtä suloista kuin jos hän sanoisi: Kiellän sinua tekemästä mitään minua lepyttääksesi tai itseäsi lämmittääksesi. Käsken sinua luopumaan omasta työstäsi ja vain ottamaan vastaan. Käsken, että uskot, että minun tekoni sinun, hyväksesi riittää sinulle! Se, joka armon avulla uskoo ja omistaa nämä sanat itselleen: »Minä neuvon sinua ostamaan kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit», on kokeva, että todellakin veltto mieli voi niistä alkaa hehkua ja kylmä ja kuollut ihminen alkaa lämmetä ja elää. Sillä onhan se niin suurta ja ihmeellistä.

Ensin on Herra juuri edellä selittänyt, miten se henkilö, jolle kaikki tämä tarjotaan, on kurja ja arvoton, niin että kenenkään ei tarvitse vetäytyä syrjään tai olla osaton. Sitten korkea Jumala itse vakavasti neuvoen puhuu juhlallisin sanoin arvottomalle syntiselle. Ne sanat ovat meidän ajatuksiimme, luuloomme ja tunteisiimme verraten kuin suuri korkea vuori verrattuna hiekkajyväseen.

Mutta mitähän Kristus tarkoittanee tällä kullalla, jota hän tarjoaa? Jotkut ovat selittäneet hänen tarkoittavan uskoa, mutta se on erehdys. Uskoa tässä kuvaa itse ostaminen, johon sisältyy pyytäminen ja uskominen. Mutta kullalla, jonka ostamme ja josta rikastumme, tarkoitetaan sitä, minkä uskoen saavutamme, nimittäin Kristuksen kallista verta tai koko ansiota, joka on hänen kärsimyksensä tulessa puhdistettu ja koeteltu.

Pietari sanoo tästä asiasta: »Tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.» Apostoli tarkoittaa: Jonkun lunastamiseen tarvitaan kultaa ja hopeaa. Mutta se kulta, jolla me olemme lunastetut, ei ole katoavaista, vaan ikuista, nimittäin Kristuksen verta.

Tämä veri eli Kristuksen ansio, on köyhän syntisen ainoa omaisuus. Itse usko ei ole se rikkaus, joka kelpaa Jumalalle. Sille, joka tahtoo kelvata Jumalalle, ei ole kylliksi, että hänellä on oma uskonsa ja katumuksensa, rukouksensa, rakkautensa ja nöyryytensä. Sillä ei sekään, minkä Pyhä Henki meissä on vaikuttanut, voi puolustaa meitä ja kestää tuomion tulessa, sillä se on epätäydellistä astian heikkouden vuoksi. Sillä, joka tahtoo kestää Jumalan tuomion, ja jota Jumala nimittää »rikkaaksi», pitää olla jotain korkeampaa ja arvokkaampaa, nimittäin kultaa, joka jo aikaisemmin Jumalan tuomiossa on karaistua ja koeteltua. Sitä on vain Kristuksen vanhurskaus.

Mikä arvo onkaan tällä Kristuksen tarjoamalla kullalla, eli hänen kalliilla verellään? Olet syntinen ja köyhä, sinulla on suuret velat. Olet usein syntiä tehnyt. Mutta kun panet kaiken sen vaakakuppiin ja toiseen panet Jumalan Pojan veren, niin sanopa, kumpi painaa enemmän? Ovathan syntimme kyllä suuret ja raskaat, mutta kun Jumalan omasta suusta olen kuullut sanat: »Tämä on minun vereni, joka vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi», ja kun apostoli on sanonut: »Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista meidän synneistämme», niin on syntinen, huolestunut sieluparkani rauhallinen ja levollinen. Silloin elvyn uudestaan ja saan palavan hengen.

Sillä onko sen riittävämpää lunastusta kuin Kristuksen veri? Voiko mikään inhimillinen synti olla niin suuri, että sitä ei pesisi pois Vapahtajan veri? Ja Kristus sanoo tässä arvottomalle, syvään vajonneelle miehelle: »Neuvon sinua ostamaan minulta kultaa tulessa puhdistettua, jotta rikastuisit.» Hän siis todistaa, että mies ei ainoastaan tulisi viattomaksi, vaan myös rikkaaksi tämän kullan kautta!

SYYSKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Pankaamme pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valon aseisiin. Room. 13:12,

Apostoli tarkoittaa pimeyden teoilla kemuja ja juominkeja, haureutta, riitaa ja kateutta, kuten hän luettelee seuraavassa säkeessä. Kun hän nimittää niitä pimeyden teoiksi, ei hän tarkoita ainoastaan, että niitä tehdään silloin kun luonnollinen valo on sammunut. Tässä ei ole puhe luonnollisesta valosta ja pimeydestä, vaan ne kuuluvat henkisen pimeyden töihin, lihallisen suruttomuuden ja jumalattomuuden tekoihin. Mutta erikoisesti on meidän syytä huomata, että apostoli sanoo »pankaamme» pois nämä pimeyden työt - kohdistaen sanansa uskovaisille.

Se todistaa, että uskovaisetkaan eivät ole täysin vapaat sen kaltaisista synneistä, vaikka emme tee niitä niin tietoisesti kuin maailma, joka parannusta tekemättä elää syntisesti. Meihinkin saattaa tarttua torkkuessamme tai joutuessamme koviin kiusauksiin houkuttelevat himot, kuten monien pyhien elämästä tiedämme. Se opettaa meille, että emme heti saa joutua epätoivoon, emmekä saa itseämme ja muita kristittyjä tuomita, vaikka niin tapahtuisikin.

Ei, jos sielumme vielä parannusta toivoen ja kiintyen Kristukseen etsii hänen armoansa anteeksi anoen ja vedoten hänen sovitukseensa, niin me vielä voimme saada armon osaksemme. Siitä saamme kiittää Jeesusta Kristusta, joka on hankkinut meille täydellisen anteeksiannon kaikista synneistämme.

Mutta toiseksi on meidän huomattava, että apostoli sanoo, että panisimme pois nämä pimeyden työt. Meidän on armon voimalla ne kokonaan hylättävä. Apostoli ei sano, että tuntisimme tai tunnustaisimme ne, vaan että ne kerta kaikkiaan panisimme pois. Tällä tavalla koetellaan, kuka on tosi kristitty ja kuka vain tekokristitty. Kun edellinen koko sydämestään kauhistuu syntiään ja koettaa Jumalan armotekoihin turvaten niistä vapautua, tekee jälkimmäinen salaisen sopimuksen synnin kanssa saadakseen jatkaa sen tekemistä. Hän puolustaa itseänsä sydämessään, vaikka myöntääkin rikkoneensa. Voihan uskovainenkin seulomisen hetkenä unohtaa Jumalansa ja Hengen, kuten Pietari teki kolmasti kieltäessään Herransa. Mutta samoin kuin Pietari heti sen jälkeen meni ulos ja itki katkerasti, niin myös jokainen tosi kristitty sydämessään kauhistuu syntiään.

Mutta millä lailla voimme panna pois syntimme? Eri synneistä voimme luopua eri tavalla. Toisista voimme helposti luopua. Siitä voimme iloita ja kiittää Jumalaa. Mutta toiset synnit jäävät pitkiksi ajoiksi - ehkäpä koko elämämme ajaksi muutenhan olisimme aivan synnittömät. Meidän on pyrittävä täysin synnittömiksi, sillä vähempään ei Henki tyydy. Oma voimamme ei meitä auta voittamaan syntejämme, niin että ne eivät saa meissä täyttä valtaa, vaan Jumalan voimakkaaseen valtaan luottaen se meille onnistuu.

Pukeutukaamme valon aseisiin! Valon aseet ovat pimeyden töiden vastakohta. Kun jälkimmäiset ovat syntejä ja paheita, ovat valon aseet mielen ja olemuksen puhtaus, raittius, valppaus, ja ennen kaikkea se usko, rakkaus ja toivo, jolla taistelemme lihan kiusauksia, maailman ja pahan hengen viettelyksiä vastaan. Ja kun apostoli puhuttuaan pimeyden töistä, niiden vastakohtana puhuu valon »aseista, eikä sano valon työt», niin hän sillä tarkoittaa, että tarvitaan taistelua ja aseita, että voitaisiin säilyttää usko ja jumalisuus.

Kristillinen elämä ei ole helppoa ja rauhallista, kuten niiden, jotka »lepäävät yöllä», vaan se on usein kovaa, seikkailurikasta ja pitkällistä taistelua, jossa elämä on kysymyksessä, ellei tahdo kadottaa kaikkea. Sota on täynnään levottomuutta ja epävarmuutta, ihmisen on aina oltava valmis uusiin taisteluihin. Joskus tapahtuu hyökkäys uskoamme ja omaatuntoamme vastaan, niin että ne ovat vaarassa jälleen joutua orjiksi. Joskus koettaa kiusaaja uudestaan vietellä meidät syntiin ja häpeään. Joskus rakkautemme pettää, ja me olemme vähällä joutua vihan ja epäystävällisyyden valtaan. Kaikkia sellaisia hyökkäyksiä vastaan pitää meidän pukeutua valon aseisiin.

Taistelu saattaa toisinaan tulla niin kovaksi ja seikkailurikkaaksi, että vain kaikkivoivan ja suuren Herramme ihmeet meitä auttavat. Siksi sanookin Pietari, että vanhurskas »töin tuskin pelastuu». Kuinka sitten käy niiden, jotka ovat olevinaan kristittyjä ja ovat silti levolliset, aivan kuin he eläisivät mitä rauhallisimmassa kodissa eikä heillä olisi ketään henkistä vihollista, aivan kuin ei kiusaaja enää heitä koettaisikaan saada valtaansa, aivan kuin eivät liha ja maailma enää olisikaan vaarallisia vihollisia! Sekä sana että kokemus osoittavat, että ei kukaan kristitty ilman sotaa ja vaikeutta läpäise tätä vihollismaata. Ellen pelkää, olen vaarassa.

Petämme, itseämme, jos luulemme olevamme turvassa, kun vihollinen alituisesti meitä uhkaa. Minun pitää joko pelätä ja taistella ja silloin vapautua Jumalan avulla, tai suruttomana ja huolettomana joutua kadotukseen. Siksi onkin Herra Kristus niin hartaasti varoittanut: »Valvokaa ja rukoilkaa!

SYYSKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Älä anna itseäsi voittaa, voita sinä paha hyvällä. Room. 12:21.

Kun näitä sanoja tutkii yhdessä edellä käyneen säkeistön kanssa, tuntuu niiden merkitys olevan seuraava: älä anna vihollisesi nurjamielisyyden vallata itseäsi, niin että itsekin vihastut, vaan voita hänen vihansa loppumattomalla rakkaudellasi, niin että hänestä tulee ystäväsi. Mutta ensin on sinun voitettava oman sydämesi vihamielinen henki, niin että se ei voita anteeksiantavaa rakkautta.

Joka tuntee vihan ja koston himoa, on pahan vallassa – kaksinkertaisen pahan. Hänen vihollisensa ja hänen oman sydämensä pahuus, ovat yhtyneet kiihottamaan häntä vihaan ja kostonhimoon. Ne ovat hänet voittaneet, jos hän antaa oman pahuutensa hänet vallata, jos hän ei tahdo antaa anteeksi, viholliselleen ja rakastaa häntä ja suoda hänelle hyvää. Jos paha on sinut voittanut, olet kaksinkertaisesti onneton. Ei sillä hyvä, että vihaat ja olet epäystävällinen lähimmäisellesi, joka jo muutenkin on onnettomassa ja rauhattomassa tilassa, vaan sama viha ja epäsopu riistää sinulta Jumalan armon ja ystävyyden, kuten Kristus on sanonut: »Jollette kukin anna sydämestänne anteeksi lähimmäisellenne heidän rikkomuksiaan, ei taivaallinen Isännekään anna teille anteeksi.»

On siis tärkeätä, että emme anna pahan saada valtaa meissä, emmekä tunne mielessämme vihaa ja epäsopua, sillä silloin emme voi saada osaksemme autuutta. Viha on aivan erikoisasemassa olevaa pahaa, sillä se osoittaa, missä suhteessa sielusi on Jumalaan, syntiin ja armoon. Sillä jos sanot, ettet voi antaa aineeksi jollekulle, selität samalla voivasi olla ilman Jumalan armoa ja omien syntiesi anteeksisaamista, vieläpä oman sielusi autuutta. Jos vain tunnet oikein oman syntisi ja tunnet Jumalan armon itsellesi välttämättömäksi, silloin voit antaa anteeksi kaikkein raskaimmatkin vääryydet. Jos et sitä osaa, niin rukoile Jumalaa, että hän armahtaa sinua, ja opettaa sinut ymmärtämään omien syntiesi suuruuden ja Jumalan armon tärkeyden. Silloin voit kaiken anteeksi antaa ja voittaa itseäsi myrkyttävän pahan, arvottoman vihan.

»Vaan voita sinä paha hyvällä.» Se tarkoittaa ensiksikin, että sinun on voitettava vihamiehesi ynseys yhä häntä rakastaen ja tehden hänelle hyvää. Kun hän puhuttelee sinua epäystävällisesti, niin vastaa hänelle lempeästi silloin viha asettuu. Jos hän katsoo sinuun nyrpeästi, niin tee sinä päinvastoin. Jos kuulet, että naapurisi sinua panettelee, niin kerro hänestä hyvää, ja hän saattaa siitä kuultuaan sinulle leppyä. Jos hän kieltäytyy sinua auttamasta, niin tarjoa sinä hänelle mahdollinen apusi. Tällä tavalla voitetaan paha hyvällä. Vihamiehesi pahuus aivan kuin taistelee kärsivällisyyttäsi, rakkauttasi ja hyvää sydäntäsi vastaan. Pidä huolta siitä, että hyvä sinussa ei joudu tappiolle, vaan päinvastoin voittaa vihollisesi pahuuden. Ja jos voit säilyttää hyvän sydämesi jatkuvasti rakastaa ja olla ystävällinen, niin varmasti useimmissa tapauksissa voitat vihamiehesi nurjuuden. Mutta vaikka se ei sinulle onnistuisikaan, olet kuitenkin voittanut vaarallisimman pahan, kun nimittäin olet oman sydämesi voittanut ja säilyttänyt rakkauden itsessäsi.

Vain Jumalan sydämen armo auttaa sinua tämän omassa sydämessäsi vallitsevan pahan voittamaan, et sitä voi omin voimin tehdä. Jos vain omin voimin koetat sydämesi pahuuden lannistaa, huomaat pian, että se ei sinulle onnistu. Mutta jos Jumalan suuri rakkaus, jolla hän alituisesti antaa sinulle sinun syntisi anteeksi, saa vallan sydämessäsi ja siellä aina vallitsee, niin tunnet alituisesti armahtavaa rakkautta lähimmäistäsi kohtaan, ja silloinhan sanan syvemmässä merkityksessä olet »voittanut pahan hyvällä».

Sellaisia ovat kristittyjen taistelut ja voitot. Jos voimme kostaa vihollisellemme, nimittää maailma sitä voitoksi. Kristuksen valtakunnassa ei kosto ole voitto, vaan oman kostohalun voittaminen. Kristityt taistelevat ensin omaa pahuuttaan vastaan, ja kun se heille onnistuu, ovat he voittaneet. Mutta taistellessaan toisten pahuutta vastaan, on heidän aseinaan rakkaus ja hyvät työt. Jospa Jumala elähdyttäisi meitä suurella, ikuisella rakkaudellaan sellaiseen taisteluun - »voittamaan pahan hyvällä!»

SYYSKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Kol. 3:3.

Ajatelkaa, että elämämme on Jumalassa kätkettynä! Kätkettynä Kristuksen kanssa. Kristus on meidän elämämme, mutta Kristus on kätketty. Siksi on meidänkin elämämme kätketty. Apostoli sanoo niin. Kaikkien pyhien kokemus todistaa samaa. Mutta me emme pidä sitä totena ja oikeana puheena, vaan sanomme: jos elämämme olisi todellista elämää Kristuksen kanssa Jumalassa, niin ei kai se olisi kätkettyä, vaan se loistaisi esiin ja tuntuisi ihmeellisemmältä.

Tutkikaamme, kuinka asian laita on. Totta on, että »joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä», että »Jumalan Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.» Totta on, mitä Johannes niin usein toistaa: me tiedämme, että olemme Jumalasta. Tiedämme olevamme Jumalan lapsia. Tiedämme, että Jumala on meissä. Totta on, että sellainen ihminen, joka ei ole kääntynyt, joka ei ole herännyt synnin unesta, ei tunne lakia, ei Kristuksen lunastusta, ei elä uutta elämää Kristuksen kanssa, eikä vaella hänen seurassaan, vaan vielä jossain määrin kuuluu maailmalle. Totta on, että sellainen henkilö pettää itseään, jos hän luulee voivansa elää kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Jos hän sillä tavalla selittää tämän lauseen, niin ei Kristuksessa elämisellä olisi mitään erikoisia tuntomerkkejä, ei mitään voimaa eikä erikoisilmenemistä. Ei, totta on se, mitä Raamattu opettaa. Hyvä puu so. Henki tunnetaan hedelmistään.

Mutta hengellisen elämän kätkettynä oleminen taas riippuu siitä, että ensiksikin ei langennut, sokea järkemme koskaan täysin voi ymmärtää Hengen töitä ja seurauksia. Osaksi ei niitä huomaakaan, vaan me tahdomme aivan kuin kynsin hampain tarttua itse elämään ja sillä tavalla sen tajuta. Toisinaan emme ole tyytyväisiä Raamatun esittämiin Hengen hedelmiin, vaan tahdoimme itse päättää, miten hengellisen elämän on ilmettävä. Kun esimerkiksi Raamattu mainitsee Hengen parhaimmiksi hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan jne., sanoo moni: »Entä sitten! Tosin sydämessäni syttyi uusi rakkaus, kun sain kaikki syntini anteeksi, saavutinhan kyllä ilon ja rauhan Jumalassa, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut, mutta entä sitten? Nehän ovat niin heikkoja ja häviäviä. Tarvitsisin paljon suurempaa ja pysyvämpää rakkautta, iloa ja rauhaa!» Myöskin me saatamme kaivata joitakin sisällisen elämämme tunteita ja vaistoamista, ja kun ei niitä ole, epäilemme heti elämää.

Toiseksi on elämämme Jumalassa ennen kaikkea kätkettynä silloin, kun Jumala ei ainoastaan riistä meiltä tuntemista ja voimaa, vaan sitä paitsi antaa monien syntien ja heikkouksien saada meidät valtaansa, sallii kiusaajan seuloa perin pohjin meidät, ja antaa sen vietellä ja kiusata meitä monenmoisilla syntisillä ajatuksilla, himoilla ja pyyteillä. Silloin Pietarin tavoin joskus kompastumme, kiellämme Herramme, valehtelemme ja kiroamme. Kun sellaista meille tapahtuu, ihmettelemme, missä on elämämme Kristuksen kanssa Jumalassa. Ei! Olisihan hulluutta, jos uskoisin Jumalan Hengen minussa asuvan! Ei Jumalan, vaan pahan hengen. Näin siis todella on Kristuksen henki meissä hyvin kätkettynä.

Jumala antaa vielä monenlaisten epämieluisten kokemusten, onnettomuuksien ja kärsimysten meitä kohdata ja rankkasateen lailla meidät yllättää. Kohtalomme saattaa olla samanlainen kuin hurskaan Jobin, jota vastaan yhtyivät kaikki luonnon, ihmisten ja henkien voimat, kun ryövärit, myrsky ja ukkonen riistivät häneltä kaiken, minkä hän omisti, vieläpä hänen lapsensakin. Kiusaaja repii hänen ruumistansa, vaimo pilkkaa hänen uskoansa, huonot lohduttajat vain lisäävät hänen kuormaansa, ja hänen oma sydämensä on niin epätoivoinen, että hän kiroaa oman syntymänsä. Missä on silloin se armoitettu, jonka verta ei maassa ollut? Missä nyt on Jumalan erikoisystävyys? Sellainenhan on todella meidän autuutemme hyvin syvälle kätkemistä.

Mutta kaikesta siitä, joka peittää meidän elämämme Kristuksessa, on sentään synti verrattomasti pahin. Siihen verrattuna ovat ulkonaiset kärsimykset mitättömät. Meidän on helppo oppia ymmärtämään, että ne ovat kuin isällistä kuritusta, »sillä Jumala kurittaa sitä, jota hän rakastaa.» Mutta synti, pahan hengen valta meissä, alituiset synnilliset himot ja niitä seuraava tunne siitä, että Jumala on meidät täydellä syyllä hylännyt, ja Henki meidät jättänyt, ovat kuin kuolettavia lyöntejä, jotka tunkeutuvat luihin ja ytimiin asti himmentäen armoelämämme. Silloin ei ole muuta, apua kuin kokonaan unohtaa oma armoelämänsä ja turvautua vain ikuiseen ja muuttumattomaan Jumalaan, vielä toivoen hänen apuaan ja pelastustaan.

Mutta kun elämämme alkaa jälleen kirkastua, näemme, että synkkyyteen kätkeytyi sekä Jumalan muuttumaton isänsydän ja meidän vähentymätön vanhurskautemme Kristuksessa, että myös tosi, taisteleva, elävä oman sydämemme armoelämä riippuu Jumalan viisaudesta, että hän johtaa pyhiänsä tällä tavalla kätkien elämän kuolemaan, vanhurskauden syntiin, armon vihaan, ja taivaan pimeyden valtakuntaan. Jumalan viisautta me ennen muuta tarvitsemme pysyäksemme kiinni Herrassa.

SYYSKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska. Ef. 6:14.

Tämä sanonta kuvaa sen ajan sodankäyntiä, jolloin apostoli nämä sanat kirjoitti. Sotilaan piti nimittäin vyöttää kupeensa kiinnittääkseen pitkän vaippansa, jota siihen aikaan käytettiin, ja joka muuten olisi liehunut hänen tiellään estäen juoksua. Samalla antoi se koko ruumiille enemmän tukevuutta. Mutta millä vyöllä on meidän itsemme vaatetettava? Totuuden, sanoo apostoli. Tämä on jumalallista viisautta! Herran Henki puhuu.

Meidän on kupeemme vyötettävä totuudella. Samoin kuin vihollisemme olemus ja voima on valhetta, epärehellisyyttä ja teeskentelyä, niin on meidän taisteltava häntä vastaan totuuden aseilla. Raamatussa on totuus sanalla kaksi merkitystä. Se merkitsee opin totuutta eli Jumalan sanaa. Silloinhan tarkoitetaan, että meillä pitää olla tarkka selko Jumalan sanasta, niin että monet vieraat opit eivät meitä hämmennä. Mutta toisaalta tarkoittaa sana oman olemuksemme totuutta, so. rehellisyyttä, vakavuutta, tositarkoitusta, sitä, että tunnemme Jumalan tahdon ja myös tahdomme sitä noudattaa. Ja epäilemättä on meidän vyötettävä itsemme totuudella molemmissa näissä merkityksissä.

Ei ole parempaa tapaa välttää kaikkia pahan hengen hyökkäyksiä kuin muistaen, mitä Jumala on sanonut. Totuuden on sidottava kaikki meidän harhailevat ajatuksemme samoin kuin vyö kiinnitti sotilaan liehuvat vaatteet. Meidän on aina sanottava: jokainen Jumalan sana pitää paikkansa, vaikka taivas ja maa katoaisi. Jumalan lausumat sanat ovat varmoja ja tosia. Niihin minä luotan. Mikä autuas turvallisuus meillä onkaan, kun saamme vyöttää itsemme Jumalan totuuteen! Se on ensimmäisenä ja tärkeimpänä ehtona, jos haluamme pysyä lujina koettelemuksen hetkinä.

Mutta ei meitä auta opillinen tieto, jos ei meillä ole Jumalan hengen vakavuutta mielessämme, niin että vain kysymme Jumalan tahtoa ja sitä noudatamme! Mitä sotilasta auttavat hänen aseensa, jos hänen ruumiinsa jäsenet eivät ole vahvat? Silloin miekka itsestään putoaa hänen kädestään. Niinpä sanan totuus itsestään unohtuu mielestämme, ellei Jumalan Henki auta meitä muistamaan totuutta ja mielen rehellisyyttä. Jokaisen ihmisen sydämessä on luonnostaan petosta ja epärehellisyyttä, kaikki ihmiset ovat viekkaita. Vain uudesti syntyessämme Herran Henki luo meidän mieleemme vakavuuden, niin että sanomme: »Panen vaikka henkeni alttiiksi, jos vain saan tietää Jumalan tahdon ja voin sen mukaan toimia. Hänen tahtonsa olkoon minun talutusnuorani.» Koetan noudattaa kaikessa Jumalan sanaa. En tee sitä ainoastaan joissakin toimissani, huolehdin myös sydämeni ajatuksista, pyyteistäni ja salaisista haluistani, joita kukaan ihminen ei näe. Tällä tavoin kai kyllä saan nuhteita ja moitetta osakseni.

Mutta kun Kristus on sielussani kirkastunut, ja minä olen kaiken saanut anteeksi, silloin on kaikkien Jumalan toivomusten täyttäminen minulle ilo. Silloin jumalisuuteni on todellista ja minä toimin sydämen halusta enkä pakosta. Sekä sisäinen että ulkonainen olentoni vaeltaa nyt Jumalan kasvojen edessä ja sen kautta se yhä enemmän puhdistuu, ja tulee todeksi ajatuksissa, sanoissa ja koko olemuksessa. Kaiken sen vaikuttaa Herran Henki, jota myös nimitetään totuuden hengeksi, siten että se kasvattaa totuutta mieleemme. Koko uudestisyntymisemme on totuudessa vaeltamista.

Mutta kaikki Jumalan työt tahtoo kiusaaja hävittää. Se koettaa alituisesti vaikuttaa sieluumme tehdäkseen sen epärehelliseksi ja veltoksi, niin että se ei niin tarkoin noudattaisi Jumalan ajatuksia ja tahtoa. Meidän on siksi saavuttamamme armon avulla varottava tätä sen petosta ja tarkoin pidettävä huolta siitä, että sieluumme ei pääse tunkeutumaan minkäänlaista väärää, vaan heti sellaista huomattuamme on meidän pyydettävä Jumalalta: »Anna minulle vaikka muita onnettomuuksia, mutta älä anna sieluni olla sinun edessäsi epärehellinen! Käytä kaikkein katkerimpia keinoja Jumalani, kunhan vain säilytät minut edessäsi rehellisenä.» Tällä tavoin vyötämme totuudella kupeemme.

Ellemme siinä harjaannu, on elämämme menetetty. Ei ole kuolemaksi, jos kristitty vielä tuntee käärmeen siemenen ryömivän luonteessaan kaikkina pahoina taipumuksina, vieläpä vilpillisyytenäkin. Hänen pitää vain rehellisesti taistella sitä vastaan anoen Jumalalta apua. Mutta, joka ei tunne itsessään vilpillisyyttä, vaan luulee olevansa täydelleen ilman sitä, on jo pahan uuvuttama. Mutta vilppi on meille kuolemaksi, jos sitä rapeamme suosimaan, tehden sen kanssa salaisen liiton aikoen sitä noudattaa. Silloin on koko henkemme ja olemuksemme väärä. Sellainen kristitty ei voi taistella Hengen taistelua. Ei, vaikkapa hän vain yhden ainoan piirteen itsessään tietää vilpilliseksi, ja silti sallii sen jatkuvan, on hän voimaton ja Jumalan edessä pelkuri, heikko taistelussa ja epävakaa kaikessa vaelluksessaan. Mutta missä totuus elää, siellä ei kiusaaja voi mitään aikaansaada, sillä siellä kiusaus vain lisää rukouksiamme ja vanhurskauttamme.

SYYSKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Älä pidä Herran kuritusta halpana äläkä näänny, kun hän sinua nuhtelee. Hepr. 12:5.

Sinulle, joka armosta olet saanut syntisi anteeksi, ja joka saat pitää itseäsi Jumalan lapsena, mutta kuitenkin alituisesti olet tyytymätön taivaallisen Isän toimiin, siksi että oman sydämesi toivomukset eivät ole täyttyneet eivätkä suunnitelmasi toteutuneet, vaan on tapahtunut jokin seikka, jota olet pelännyt, sinulle tahdomme sanoa pari sanaa.

Monet pienet ja vähäpätöisetkin koettelemukset ja murheet voivat sydäntä surettaa. Ihmiset voivat esimerkiksi vainota jotakuta jonkin aikaa: toinen sairastuu, mutta parantuu jälleen, jollekulle tapahtuu vahinko, joka kuitenkin ei häntä kauan vaivaa. Tällaiset ovat vain lapsen suruja, jotka helposti unohtuvat.

Entä silloin, jos näet kaikkein rakkaimpien ja hartaimpien toivomustesi luhistuvan, tunnet syvää kärsimystä, joka tuntuu vaikuttavan koko elämääsi ja tulevaisuuteesi. Sinulla itselläsi saattaa olla elinkautinen tauti, tai olet sidottu sellaiseen henkilöön, joka on sinulle ristiksi, etkä voi hänestä vapautua tässä maallisessa elämässä. Olet toivonut onnea, ja huomaatkin tulevasi onnettomaksi. Olet sydämestäsi kiintynyt johonkuhun henkilöön, joka sinulta riistetään. Silloin tunnet itsesi hyvin onnettomaksi.

Mutta nosta silloin katseesi ja sinä näet loputtoman ikuisuuden! Oletko varma siitä, että et tarvitse Jumalan ihmeellisiä ja ankaria teitä päästäksesi sinne perille? Oletko unohtanut, mikä suuri ihmeellinen taistelu on käynnissä pelastuksestasi ja taivaaseen pääsystäsi, kun koko maailma on paha. Sinä tiedät, että vain harvat tulevat autuaiksi ja vanhurskaatkin vain töin tuskin pelastuvat.

Uskot ja tunnet, että koko olentosi on käärmeen myrkyttämä, sillä niinhän todella on jokaisen ihmisen laita. Sydämesi on niskoitteleva ja tahtoo aina kulkea väärää tietä. Lihasi on täynnä himoja ja haluja. Uskot ja näet, miten koko maailma on täynnään viettelyksiä, ja kiusaajan valta ja viekkaus on suuri ja moninainen, ja monet suuret pyhimykset ovat langenneet, niin että he ovat joutuneet kadotukseen. Ja kuitenkin luulet, että sinä voisit olla vapaa kaikesta pahuudesta! Ajattelet, että sinua ei vilpillinen sydän ja vanha käärme koskaan voi pettää. Olet varma siitä, että sinun käy hyvin, että onnellisesti läpäiset kaikki tämän maailman vaarat!

Nyt sanot: »Mitä tekemistä näillä asioilla on toistensa kanssa? Jos tunnen itseni onnettomaksi, ei se liene samaa, kuin jos olisin suruton ja tuntisin itseni turvatuksi ikuiselta vaaralta!» Siihen voi vastata: asia on syvempi, kuin miten sinä sitä käsittelet. Ole varma siitä, että Jumala ei kiusaa ihmisiä sydämen halusta, vaan vain pakosta. Ole varma, että ellei kärsimys olisi välttämätön oman ikuisen elämäsi varalta, niin Jumalan sydämen loputon rakkaus mieluummin valmistaisi sinulle paratiisia maan päälle.

Ja ellei aina olisi kysymys ikuisen kuoleman välttämisestä, niin pitäisi senkin selityksen sinua tyydyttää, että Jumala tahtoo yhä enemmän pyhittää sinua ja tappaa sinussa elävän vanhan ihmisen ja lisätä hengellistä voimaasi ja henkeäsi, rakkauttasi, rukouksiasi, valppauttasi ja nöyryyttäsi. Pidätkö sellaista mitättömänä? Pidätkö syntiä ja lihallisuutta niin vähäpätöisinä seikkoina, että et ole onnellinen, kun Jumala ne koettaa kuolettaa? Miten paljon arvoa annat Jumalalle ja hänen suosiolleen? Oletko tyytymätön, jos Jumala tahtoo sinussa kunniaansa lisätä? Merkitseekö sinulle enemmän maallinen hyvinvointi kuin Jumalan kunnia?

Ajattele, ihminen, kuka sinulle on antanut kuolemattoman sielusi ja sitä paitsi uhrannut rakkaan Poikansa veriseen kuolemaan sinun pelastukseksesi! Eikö hänellä ole oikeutta tehdä sinusta »kunniansa astiaa» ja sinun avullasi lisätä kunniaansa? Oletko siitä pahoillasi ja tyytymätön? »Ei toki, en siitä ole pahoillani», vastaat. »Päinvastoin rukoilen Jumalaa, että hän antaisi minulle vakavuutta ja hurskautta nimensä kunniaksi. Miten usein olenkaan rukoillut, että hän kuolettaisi lihani, kun itse olen tuntenut itseni siihen veltoksi ja voimattomaksi. En ole siitä tyytymätön, että hän tappaa lihallisuuden minussa. Mutta katkerat kokemukseni tekevät minut onnettomaksi.»

Jälleen saat vastauksen: tahdot siis riippua ristillä ja kuolla ilman kärsimyksiä. Tahdot kuolla ristillä hymyillen. Tahdot, että kätesi ja jalkasi naulitaan, ilman, että se tuottaa sinulle kärsimyksiä. Niin järjetön on todella ajatusjuoksumme. Ajattele siis, että vanha ihmisemme voi kuolla ilman kärsimyksiä. Kun kerran olet rukoillut, että Jumala lihasi kuolettaisi, niin älä ihmettele, jos saat kestää kovia kärsimyksiä. Olet sen omilla rukouksillasi aikaansaanut. Jumala kuulee mielellään rukouksesi, kun pyydät, että hän tappaisi lihasi ja lisäisi sinulle armoasi, mutta siihen hän ei tiedä parempaa keinoa kuin kärsimykset, vaikeudet, kiusaukset, risti ja surut.

SYYSKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen johdosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta. Tiit. 3:5.

Näemme, mitä armolahjoja Jumala kasteeseen yhdistää, ja kuinka paljon me siinä saamme. Sanotaan, että hän pelasti meidät. Pelastus taas merkitsee kaikista synneistä vapautumista ja pääsemistä kuoleman ja pahan hengen vallasta. Sen sijaan saamme osaksemme iankaikkisen elämän rikkaan perinnön ja runsaat lahjat. Yhdellä kerralla siis saamme osaksemme suuren armon, pääsemme Jumalan lapsiksi, saamme synnin kautta menettämämme armon ja ihanuuden, joka on meitä varten valmistettu ja jonka Kristus teoillaan ja kärsimyksillään, vieläpä kuolemallaan ja ylösnousemisellaan meille uudestaan on hankkinut. Oi, verratonta rakkauden neuvoa!

Kaiken tämän Kristus ikään kuin yhdisti ja pani kasteveteen, ja aivan kuin siten näkyväisesti merkitsi seurakunnassaan sen, joka omisti tämän armolahjan. Sillä tavalla hän lopuksikin sai meidät tajuamaan suuren, hengellisen ja näkymättömän lahjansa meille ja antoi meille mahdollisuuden löytää siitä lohdutusta.

Vaikka kastevesi ulkonaisesti näyttääkin niin vähäpätöiseltä, niin on se kuitenkin äärettömän kallisarvoista. Se on verrattavissa rikkaan kartanonomistajan sormukseen, josta sen omistaja sanoi: Tämän sormuksen mukaan lahjoitan itseni ja koko omaisuuteni. Vaikka siis tuo sormus itsessään oli vain halpa-arvoinen, niin oli se kuitenkin varsin arvokas. Sillä se ei ollut ainoastaan oman hintansa veroinen, vaan sen arvoa lisäsivät sekä sen antajan arvo että kaikki tämän omaisuus. Kuinka niin? Siksi, että siihen liittyi lupaus, että joka sormuksen sai omakseen, sai myös kaiken mainitun muun sen lisäksi. Kaste on samanlainen: Ilman Jumalan sanaa on se vain pelkkää vettä, ja siis arvotonta, mutta kun Kristuksen antama lupaus siihen liittyy, niin se on sakramentti, johon sisältyy kaikki armo ja autuus.

On opettavaista havaita, miten Jumala usein tällä tavalla liittää maallisiin ja näkyviin seikkoihin ja merkkeihin näkymättömiä ja taivaallisia armolahjoja. Heikko, aistillinen, herkkäuskoinen ihmissydän on aina tarvinnut sellaisia. Vanha testamentti antaa meille siitä monta todistusta - todistusta, jotka juuri ennustavat Kristuksen meille valistamaa pelastusta. Kun Israelin lapset pelastettiin kuolonenkelin miekalta, tapahtui se sen näkyväisen merkin avulla, että ovenpielet siveltiin pääsiäislampaan verellä. Kun polttavat käärmeet olivat heitä erämaassa pistäneet, pelastuivat he kuolemasta nostamalla ilmaan kuparisen käärmeen ja katselemalla sitä. Siitä pelastusmerkistä sanotaan varta vasten: »Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, samoin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, jotta jokainen, joka häneen uskoo, saisi iankaikkisen elämän.»

2. Kuninkaiden kirjassa on myös sattuva ennustus kasteesta ja siitä kuinka järkemme siihen suhtautuu. Kun syyrialainen päämies Naaman tuli profeetta Elisan luo etsimään puhdistusta ja parannusta spitaalitaudilleen, lähetti profeetta vain palvelijansa kautta hänelle sanan: »Jos peseydyt seitsemän kertaa Jordanissa, puhdistut.» Naaman suuttui ja aikoi matkustaa pois, kun profeetta itse ei tullut hänen luokseen ja toimittanut mitään juhlallisia temppuja, vaan lähetti vain palvelijansa mukana näin halvan neuvon. Mutta kun hän lopulta kuitenkin noudatti profeetan neuvoa, ja peseytyi Jordanissa, tuli hän heti lupauksen mukaan terveeksi. Miksi se tapahtui? Ei sitä saanut aikaan mikään erikoinen ominaisuus Jordanin vedessä, vaan lupaus, jonka profeetta oli antanut: »Jos peseydyt, niin tulet puhtaaksi!»

Puhukaamme sitten kasteesta ja omasta itsestämme. Ensin halpa sanan palvelija toimittaa kasteen yksinkertaisin ja vähäpätöisin menoin. Jospa näkisimme Jumalan itsensä taivaallisessa korkeudessaan kastavan ja lupaavan meille autuuden, niin uskoisimme ja toimitus olisi meistä arvokas ja tärkeä. Mutta nythän kaikki vain riippuu vanhasta, kaukaisesta lupauksesta, emmekä me näe mitään silmillämme. Tuijotamme veteen ajatellen: eivätkö katuvat kyyneleeni paremmin voisi pestä pois syntiä kuin tämä kaivovesi, jota valellaan päähämme?

Mutta jos vain yhä edelleen tarkkaamme vettä unohtaen lupauksen sanat, niin tulee meistä kasteen ja Kristuksen kevytmielisiä halveksijoita, emmekä me puhdistu syntispitaalistamme. Jos taas voimme uskoa ja luottaa Kristuksen lupaukseen tästä vedestä, tapahtuu meille aivan sananmukaisesti ja me saamme autuuden ja puhdistumme. Sillä eihän Jumalan sana ole uni eikä runoelma, vaan ikuinen jumalallinen totuus. Eihän hän voi valehdella, joka on sanonut: »joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu». Herran sana merkitsee tuhat kertaa enemmän kuin meidän mielipiteemme ja tunteemme. Kiinnittäkäämme siis sivullemme tähyilemättä katseemme Herran sanaan. Sillä se on varmempi ja luotettavampi kuin mikään muu maailmassa.

SYYSKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Ei hän tee meille syntiemme mukaan, eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Ps. 103:10

Nämä sanat ovat niin armorikkaat, lohdulliset ja varmat, että emme kylliksi voi niistä iloita, ja niistä kiittää ja ylistää. Koko evankeliumi sisältää sen, että Jumala ei kohtele meitä syntiemme mukaan, vaan Poikansa ansion mukaan. Herra on kerran kohdellut yhtä muistaen meidän syntejämme, ja tuominnut häntä meidän pahoista töistämme. »Sillä hänet, joka ei synnistä mitään tietänyt, on Jumala tehnyt synniksi meidän edestämme.» »Mutta hän kantoi meidän tautimme ja sälytti päällensä meidän kipumme. Herra heitti kaikkien meidän synnit hänen päällensä. Hän, hän on haavoitettu meidän pahojen tekojemme tähden, hosuttu meidän syntiemme tähden.» Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan.»

Tämän takia hän ei meitä kohtele meidän syntiemme mukaa. Siksi ovat suurimmat syntiset saaneet armon ja suurimmat tekopyhät joutuneet kadotukseen. Totta siis on, että Herra joillekuille kostaa heidän tekojensa mukaan. Roomalaiskirjeen 4:4 sanotaan: »Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan velvollisuudesta», so. heitä kohdellaan ansion mukaan, koska - eivät totuudessa kunnioita Poikaa. »Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.»

Lyhyesti sanoen: evankeliumin sisältö on se, että Jumala ei kohtele meitä meidän syntiemme mukaan. Ja kuitenkin on kaikkien ihmisten, uskovaistenkin mielessä se piintynyt luulo, että Jumala on armollisempi meille, jos olemme eläneet hurskaasti, ja vähemmän armollinen, jos olemme tehneet syntiä. Mutta jos niin olisi, olisi todella vanhurskaus töittemme ansio, ja Kristus olisi turhaan kuollut. »Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Mutta jos se on tapahtunut tekojen nojalla, niin se ei ole tapahtunut armosta, koska teko silloin ei enää olisi tekoa.»

Mutta tarkatkaamme vielä, miten suuri tämä Kristuksen meille hankkima vanhurskaus on. Psalmimme seuraavat sanat ovat: »Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.» Jospa jokainen kristitty tarkoin painaisi mieleensä nämä ihanat sanat, tämän kauniin vertauskuvan, jota Kristus on itse käyttänyt. Ne synnyttävät taivaallisen paratiisin hänen sydämeensä. Ajattele: niin korkealla kuin taivas on maasta, sitähän ei ihmissilmä kykene mittaamaan. Ja kuitenkin sanotaan, että yhtä voimallinen on Herran armo häntä pelkääviä kohtaan.

Taivas on niin paljon korkeammalla kuin maa, että ei mikään maan korkeimmistakaan kukkuloista ylety taivaaseen. Maankin päällä on laaksonpohjain ja korkeimpien vuorenhuippujen välimatka hyvin suuri. Mutta ole varma siitä, ettei mikään vuoren huippu ulotu taivaalle aikaansaamaan epätasaisuutta. Siis jos synnit ja armo olisivat riippuvaiset toisistaan, niin että Jumala olisi meille armollisempi silloin kun me olisimme tehneet hyviä töitä ja taas vähemmän armollinen, meidän rikkoessamme häntä vastaan, silloinhan vanhurskaus olisi töistä, ja evankeliumin armo- ja sovitusoppi olisi väärä.

Mutta pane merkille, miten järki ja tunne kauhistuvat sellaista ajatusta! Ja Kristus, joka sanoo heikoista opetuslapsistaan: »Nyt te olette puhtaat, kokonaan puhtaat.» Paavali sanoo: »Jos se on armosta, niin se ei ole töistä.» Ja Daavid sanoo, että armo on niin paljon meitä korkeammalla kuin taivas on maata ylempänä. Kaikki he olisivat hulluja ja valehtelijoita! Niin syvälle olemme juurruttaneet itseemme sen ajatuksen, että armo on töistä riippuvainen. Mutta, joka pysyy lujana uskon taistelussa, painakoon syvälle mieleensä Pyhän Hengen sanat ja vakavasti rukoilkoon uskoa Jumalalta.